26.7.2016

Suvi Eskola juttelemassa Tarinan vastaanottokeskuksessa asuvan pojan kanssa. Eskola oppi ymmärtämään työnsä kautta, mitä kaikkea lapsetkin ovat kokeneet pitkillä matkoillaan kotimaastaan Suomeen.

Suvi Eskola juttelemassa Tarinan vastaanottokeskuksessa asuvan pojan kanssa. Eskola oppi ymmärtämään työnsä kautta, mitä kaikkea lapsetkin ovat kokeneet pitkillä matkoillaan kotimaastaan Suomeen. (Kuva: Katja Hedberg)

SUVI ESKOLA

SUVI ESKOLA

Menneinä päivinä elämäni on tuntunut pumpulipilveltä, jossa olen saanut köllötellä. Pilvi on paksun paksu vaahtomuovipatja. Ei mikään trampoliini tai jenkkisänky. Paljon pehmeämpi. Olen saanut olla käärittynä turvallisuuden untuvatäkkiin. Olen ajatellut sitä, ettei minua kiusattu lapsena, läpsitty ohimennen eikä varsinkaan ammuttu. Minulla olivat naapurit, ystävät, vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat sekä kirjekaveri Kanadassa. Pottua ja kastiketta joka päivä. Oma polkupyörä. Sukset. Potkuri. Ja vaikka mitä muuta. Minä, etuoikeutettu.

Lapsena en pelännyt astua ovesta ulos enkä sisään. En alituisesti pelännyt läheisteni kuolevan. Muistan muuttaneeni paikkakuntaa ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Sain pakata mukaani kaiken, mitä luulin tarvitsevani ja kaiken senkin, jota en ikinä tarvitsisi. Ympärilläni kaikki puhuivat kanssani samaa kieltä, ja kulttuurishokkini käsitti vain lauseen ”Voikko nää alakaa”, joka onkin keskellä Suomea ”Voit sä olla mun kaa?”

Maailman julmuudesta tuli todellista vasta, kun kosketin 17-vuotiaan nuoren olkapäätä.

Kävin lapsuusvuosieni aikana kerran hautajaisissa. Pahimpia kamaluuksia, mitä muistan, olivat kihomadot ja pissatulehdus. Pisin hiihtolenkkini oli kuusi kilometriä. Ikinä en ylittänyt kävellen ainuttakaan rajaa. Haaparantaan ajoimme papan kuorma-autolla, haimme voita ja sokeria, ja laivalla menimme kerran Ahvenanmaalle sukuloimaan. Vanhempani kirjoittivat minulle kauppalapun ja lukivat ääneen maantiedon koealueen tundrasta tropiikkiin.

Kaiken ajattelemisen jälkeen ymmärrän eläneeni satumaista onnea.

 

MAAILMAN JULMUUDESTA tuli todellista vasta, kun kosketin 17-vuotiaan nuoren olkapäätä. Hän on menettänyt kotinsa, ystävänsä ja kaiken tutun ympäriltään. Hän on oikeasti kokenut sen, mitä me turtuneena katsomme kymppiuutisista; ei uutta länsirannalta.

Kun katson kymmenvuotiaan lapsen nauravia silmiä, on vaikea tai lähes mahdoton ymmärtää, että hän käveli Syyrian rajalla päiväkausia. Ja että tuo toinen lapsi seilasi pienellä veneellä vaarallisen matkan Turkista Kreikan rannikolle. Tuike lasten silmissä sekä syvyys huumorissa puhuttelevat: elämässä on, aina, toivoa. Omassa muutossani makasin pehmeällä patjalla. Selän alla oli korkeintaan pieni herne.

Ymmärtämättömyyteni ytimessä ojennan erään lapsen vanhemmille kynän ja paperin. Kysyn nimeä. Vastauksena on epäuskoinen pään pyöritys. Huoneen ylitse pyyhkivät häpeän ja nöyryytyksen tunneaallot. Ei lue, ei kirjoita. Ei länsimaisia aakkosia, eikä muutakaan. Luku-ja kirjoitustaito eivät todella näy päälle päin, luulinko aina näkyvän? Häpeäni tietämättömyydestä tuli näkyväksi. Itsestäänselvyys lakkasi juuri olemasta.

 

NÄHDESSÄNI MARKETIN kassalla nuoren turvapaikanhakijamiehen, tunnen palan kurkunpäässäni. Nuori kysyy kassan työntekijältä, eikö kaupassa olisi mitään pientäkään työtä, jonka hän voisi hoitaa, ollakseen hyödyksi. Ei ole. Minulle nuori kertoi kysyneensä samaa asiaa jokaisesta paikallisesta ruokakaupasta, ja tämä oli hänen viimeinen toivonsa. Hän kertoi pelkäävänsä, että hänen toimettomuutensa aiheuttaa vihamielisyyttä. Minun silmissä hänen hyödyttömyyden tunteensa oli täynnä rohkeutta.

Kyyneleetkin osasivat ulos vasta viiveellä.

Sinä päivänä, kun pysähdyin kuuntelemaan naista, joka näyttää hääkuvansa; minun lapsuuteni on ollut hattara. Nainen on 12-vuotias morsian, maailmani vapisee. 13-vuotiaana tuo nainen oli äiti. Hänen ikäisenään minä menin kavereiden kanssa taidekerhoon ja ostin evääksi paukkupurkkaa ja jacky-vanukkaan. Minulla ei ollut tuohon hetkeen minkäänlaisia sanoja. Lahjattomana toimitin vain yksinkertaisia matemaattisia yhtälöitä. Kyyneleetkin osasivat ulos vasta viiveellä.

Etuoikeutettu, että saan elämäni aikana tutustua näihin ihmisiin ja moneen muuhun. Kiitollinen pumpulipilvistä, hattaroista ja kaikesta höttösestä.

Ei minulta kerrassaan mitään puutu.

Kirjoittaja Suvi Eskola työskenteli Setlementti Puijolan ylläpitämässä Tarinan vastaanottokeskuksessa Siilinjärvellä ohjaajana. Työskentely kuului osana Eskolan suorittamaan lasten ja nuorten erityisohjaajan ammattitutkintoon Ylä-Savon ammattiopistossa.