1.7.2016

Yaksan Shakir, uudessa risteyksessä. 21-vuotiaan teatteriohjaajan elämä on kääntymässä valoisampaan suuntaan.

284 yötä sitten Yaksan Shakir joutui pakenemaan Irakista ja jättämään taakseen kaikki rakkaat asiat. Tänään hän sai Siilinjärven Tarinaan Maahanmuuttovirastosta kirjeen ja kortin, jossa oli yksi, koko tulevaisuuden muuttava sana.

Teksti ja kuvat: Katja Hedberg

Yaksan Shakir, 21-vuotias irakilainen turvapaikanhakija, painaa päänsä käsien väliin. Hänen hartiansa nytkähtävät, mutta nopeasti hän kokoaa itsensä.

Kosteus silmäkulmissa kertoo paljon, mutta olemus on rauhallinen, kun hän yrittää pukea ajatuksiaan sanoiksi:

”Kiitos”, hän sanoo hiljaa, huokaisee ja jatkaa:

”Kun kotimaassani nousin teatterin näyttämölle, halusin palavasti puhua kansani puolesta ja antaa ääneni vaiennetuille. Siksi jouduin vaikeuksiin. Mutta Suomi on antanut minulle turvapaikan ja oikeuden omiin ajatuksiin sekä mielipiteisiin. Nyt haluan tarttua työhön entistäkin ahkerammin.”

Maahanmuuttoviraston lähettämä kirjattu kirje on suljettu erittäin tiukasti.

Maahanmuuttoviraston lähettämä kirjattu kirje on suljettu erittäin tiukasti.

Shakir on juuri hetkeä aiemmin avannut Siilinjärven Tarinassa, Setlementti Puijolan ylläpitämässä vastaanottokeskuksessa Maahanmuuttoviraston lähettämän kirjekuoren. Kuori on paksu ja liimattu kiinni niin tiukasti, että avaaminen vie aikaa.

Shakir ottaa kuoresta monistenipun. Päällimmäiseen paperiin on kiinnitetty pieni muovinen kortti.

”Oleskelulupa. Työnteko-oikeus.”

Kirjeessä on suomeksi ja kurdin soraniksi selostus, millä perusteilla irakilaiselle näyttelijälle ja teatteriohjaajalle Shakirille myönnetään pakolaisasema sekä jatkuva oleskelulupa. Perustelujen mukaan Shakirilla on aihetta pelätä joutuvansa kotimaassaan vainotuksi poliittisen mielipiteen vuoksi.

Shakir katsoo papereita.

Vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijä kertoo, mitä

Yaksan Shakir on juuri oivaltanut, että hän saa Suomesta turvapaikan.

Yaksan Shakir on juuri oivaltanut, että hän saa Suomesta turvapaikan.

kaikkea oleskelulupa tarkoittaa muun muassa asumisen ja työnteon kannalta. Joko Shakir on ehtinyt ajatella, missä hän haluaisi asua?

”Ajatukseni ovat hiukan sekaisin”, Shakir sanoo kuin anteeksi pyytäen.

Kokenut, paljon nähnyt sosiaalityöntekijä hymyilee:

”Sulattele asiaa rauhassa. Varaan sinulle ajan ensi viikolle. Sitten katsomme, mitä jatkossa tapahtuu.”

Shakir kiittää monta kertaa ja ottaa esiin kännykän.

”Haluan soittaa äidilleni.”

Pieni, arvokas pala muovia. Todistus oleskeluluvasta.

Pieni, arvokas pala muovia. Todistus oleskeluluvasta.

Portti uuteen avautui,
portti entiseen sulkeutui

Reilu tunti myöhemmin Yaksan Shakir on yhä rauhallinen.

”Äiti itki puhelimessa. Hän sanoi, että oli rukoillut puolestani”, Shakir kertoo ja sanoo sitten suomeksi luvun:

”284.”

Niin monta yötä on siitä, kun Shakir hyvästeli perheensä kotikaupungissaan Kirkukissa.

 

”Äiti itki puhelimessa. Hän sanoi, että oli rukoillut puolestani.”

”Mutta nyt edessäni on uusi askel. Siitä tulee vaativa ja raskas”, Shakir sanoo ja toteaa yllättäen olevansa enemmän surullinen kuin iloinen.

”Totta kai olen kiitollinen”, hän katsoo oleskelulupakorttia, jota hän yhä pitää kädessään

”Tämä kortti avaa minulle kaikki mahdollisuudet. Mutta se tarkoittaa myös, että nyt minun on unohdettava kaikki entinen. Kaipaan perhettäni, kotiani, ystäviäni, jokaista katua Kirkukissa. Mutta entiseen ei ole paluuta, en enää ikinä näe rakkaitani. Muistoni, varsinkin kaikkein onnellisimmat, melkein tukahduttavat minut hengiltä. Siksi minun on pakko unohtaa entinen. Jotta voin jatkaa eteenpäin.”

Shakir ei usko, että hän voisi ikinä palata Irakiin.

”Isäni ja isoisäni elämä on ollut pelkkää tuskaa ja pelkoa. Ei minun osani olisi yhtään parempi. Rauha ei koskaan tule Irakiin.”

Elämää ilman sodan ja pommien pelkoa

Yaksan Shakirin kotikaupunki Kirkuk on levoton paikka, jonka valtaamisesta kurdit, Irakin hallitus ja äärijärjestö Isis yhä kamppailevat.

Shakir oppi vasta Eurooppaan tultuaan, millaista elämä voi olla ilman sodan kauhua ja pommitusten pelkoa.

Yaksan Shakir soittaa Irakiin äidilleen ja kertoo uutisensa. Kainalossa on liikutuksesta kyynelehtivä Zhino Bakri, Yaksanin täti, joka saapui Tarinan vastaanottokeskukseen kuukausi sitten.

Yaksan Shakir soittaa Irakiin äidilleen ja
kertoo uutisensa. Kainalossa on liikutuksesta
kyynelehtivä Zhino Bakri, Yaksanin täti, joka
saapui Tarinan vastaanottokeskukseen
kuukausi sitten
.

Teatterin näyttämö oli ainoa paikka, jossa Shakir koki elävänsä ja hengittävänsä. Mutta hallitus ei suvainnut kantaa ottavaa teatteria – eikä sellaisen tekijöitä.

”En lähtenyt, koska pelkäisin kuolemaa. Pelkäsin elämää, jossa joutuu tukahduttamaan jokaisen ajatuksen ja mielipiteen – ja lopulta oman itsensä. Olen nuori. En halua tuhlata elämääni sodan näyttämölle. Liian monta ystävääni on tapettu”, Shakir sanoi jo ensimmäisessä haastattelussaan maaliskuussa Puijolan verkkosivuilla.

Shakirin pakomatka oli pitkä: Turkki, Kreikka, Bulgaria, Serbia, Kroatia, Unkari, Itävalta, Saksa, Ruotsi –Suomi ja Siilinjärvi.

Tarinan vastaanottokeskuksessa Shakir odotti yli seitsemän kuukautta pääsyä Maahanmuuttoviraston turvapaikkapuhutteluun. Lopulta kutsu tuli, puhuttelu pidettiin Lappeenrannassa toukokuussa, seitsemän viikkoa sitten. Päätös oleskeluluvasta tuli siis aika nopeasti, moni odottaa päätöstä puhuttelun jälkeen useita kuukausia.

Shakir ei uskaltanut luottaa saavansa oleskeluluvan. Mutta hän yritti pitää toivoaan yllä ja nähdä tulevaisuudessa valoa. Paljon puhuvaa on, että hän oli Siilinjärven kirjastossa opiskelemassa suomea, kun hän kuuli, että Maahanmuuttovirastosta on tullut hänelle kirjattu kirje.

”Sillä hetkellä koin elämäni ensimmäisen merran, että minullekin voi tapahtua jotain hyvää.”

Elämä alkaa uudestaan, nollapisteestä

Juuri nyt Yaksan Shakirista tuntuu, että hän on elämässään palannut lähtöruutuun.

”Olen kuin pieni lapsi. Kaikki ympärilläni on outoa. Minun on opeteltava asiat uudestaan ja alusta. Millaista on asuminen Suomessa? Kuka oikeasti olen? Millaisista asioista Suomessa opin pitämään? Miten selviän? Mitä tarvitsen? Niin paljon kysymyksiä”, Shakir huokaa.

Hän toivoo löytävänsä asunnon Kuopiosta, josta hän on jo saanut ystäviä. Verkostoja Kuopion ja Siilinjärven kulttuuri-ihmisiin on jo syntynyt.

  ”Entiseen ei ole paluuta, en enää ikinä näe rakkaitani.”

Shakir on mukana Siilinjärven Vivates-harrastajateatterinRambo-kesänäytelmässä.

”Vivatesin ihmiset ovat minulle todella tärkeitä. Haluan tehdä heidän kanssaan jatkossakin yhteistyötä.”

”Aion ponnistella, että minusta on vielä hyötyä Suomelle.”

Shakir näkee tulevaisuudessaan vain yhden vaihtoehdon.

”Kotimaassani annoin kaikkeni teatterille. Mutta myös menetin kaiken, oman työni ja teatteriryhmäni. Syvin toiveeni on, etten menetä teatteria enää toista kertaa. Ponnistelen oppiakseni suomen kielen, ja jotta voisin uudestaan nousta lavalle kertomaan sanomaa ihmisyydestä.”

Shakirilla on oikeus asua Tarinan vastaanottokeskuksessa vielä kolme kuukautta.

”En ikinä unohda Tarinaa, joka on ollut kotini melkein yhdeksän kuukautta. Talven keskellä tämä on tarjonnut minulle lämpimän paikan. Enkä tarkoita talvella vain säätä, vaan tunteita, ihmisiä, koko ympäröivää maailmaa.”

Vaikka Shakir aikoo irrottautua entisestä pystyäkseen näkemään tulevaisuuden, hänen ajatuksensa ainakin vielä palaavat toistuvasti Kirkukiin ja elokuiseen lähdön hetkeen.

”Pieni osa minusta kantaa sitä hetkeä mukanaan koko loppuelämäni ajan.”

On varovaisesti kysyttävä, onko Shakir hetkeäkään katunut lähdön hetkeä ja isoa päätöstään.

”En. Lähtö oli vaikeaa. Mutta minulla ei ollut vaihtoehtoa.”

 

Lue myös Yaksan Shakirin aiemmmat haastattelut, jotka teimme maaliskuussa ja toukokuussa.