”Olen oppinut hyväksymään sen, että ruma menneisyyteni kulkee mukana koko loppuelämäni. Jos väkivaltarikollinen ei voi hyväksyä itseään ja menneisyyttään, muutos parempaa ei voi onnistua”, Jarno tietää.

Puijolan Aggredi-seminaarissa pureuduttiin väkivaltatyöhön monelta kantilta. Jarnon tarina on kertomus siitä, kuinka vaikeaa on irtautua väkivaltakierteestä. Muutos alkaa monen kivun, pelon ja epäilyn jälkeen – kun löytää oikeanlaista apua ja kestää sen jälkeen totuuden itsestään.

Teksti ja kuvat: Katja Hedberg

Ei auta. Vaikka Jarno, 44, kuinka yrittää löytää lapsuudestaan kaunista muistoa, ei sellaista juuri löydy.

”Niin kauas kuin pystyn varhaiseen lapsuuteeni palaamaan, muistoni liittyvät väkivaltaan. Olin uhri, omassa kodissani.”

”Äiti yritti pitää huolta, mutta isäpuoli teki yleensä yrityksestä turhan.”

Kouluun mennessä Jarnosta oli tullut vetäytyvä lapsi, joka helposti joutui silmätikuksi.

”Koulukiusaaminen oli rajua. Koko lapsuus ja nuoruus menivät kaaoksessa.”

Jarno löi takaisin. Kerran, kaksi – ja koki uuden elämyksen.

”Turpiin tuli kotona, ja turpiin tuli koulussa”, Jarno kertasi tarinaansa Kuopiossa Setlementti Puijolan Aggredi-hankkeen seminaarissa, jossa pureuduttiin monipuolisesti järjestöjen tekemään väkivaltatyöhön.

Nyt, aikamiehenä, Jarno pystyy pohtimaan sitä, miksei hänen lapsuudessaan kukaan ulkopuolinen puuttunut tapahtumiin.

”Ulospäin meininki saattoi näyttää normaalilta elämältä. Opin hyvin varhain valehtelemaan taitavasti. Koulussa sanoin, että kotona kaikki on hyvin. Kotona sanoin, että koulu sujuu ookoo.”

Yläkoulussa jokin muuttui. Lopulta mitta täyttyi, ja Jarno löi takaisin. Kerran, kaksi – ja koki uuden elämyksen.

”Tinttasin turpaan, josta seurasi selittämätön tunnereaktio. Oivalsin, että tällä tavalla voin lopulta saada arvostusta.”

Oivallus johti vääriin kaveriporukoihin, uusiin iskuihin, huumeiden käyttöön ja lopulta vankilakierteeseen.

Muutos alkaa, kun kestää totuuden itsestään

Nelikymppiseksi asti elämä oli poukkoilevaa rataa.

”Välillä nousin, sitten sukelsin taas. Aina puuttui jokin, joka olisi pitänyt pinnalla.”

Nyt Jarno on kuivilla. Työpaikka löytyi rakennuksilta, ja lisäksi hän toimii kokemusasiantuntijana Oulussa Setlementti Vuolteen Via Vis -väkivaltatyössä. Via Vis tarjoaa tukea naisille ja miehille, jotka haluavat irtautua väkivallan sävyttämästä elämästä.

Elämä oli poukkoilevaa rataa. ”Välillä nousin, sitten sukelsin taas.”

Irtautuminen väkivallasta vankilakierteestä ei tietenkään käynyt nopeasti. Mutta mitä tapahtui, kun mies ja elämä muuttuivat?

Jarno hakee sanoja pitkään.

”Itsensä ja menneisyytensä hyväksyminen on käännekohta, jossa tarvitsee ulkopuolista apua. On helppo sanoa, ettei menneisyys haittaa minua. Mutta niin kauan kuin menneisyyttään vähänkin hehkuttaa pitämällä rikollisuutta ja väkivaltaisuutta saavutuksina, ei paluu yhteiskuntaan voi onnistua”, Jarno pohtii.

”Tosiasioiden myöntäminen on hirveän monen asian summa, jota ei helposti pysty selittämään.”

Mitä tehdä, kun taas kerran retkahtaa?

Jarnon kohdalla Via Vis oli se taho, josta löytyi oikeanlainen apu.

”Kuulin Via Visistä vankilassa KRISin kautta. Via Visillä on vankien keskuudessa hyvä maine. Kun vankilan ilmoitustaululla on Via Visin tapahtumasta lappu, siihen tulee paljon nimiä. Jos aikoo osallistua muiden järjestämiin tapahtumiin, leimataan hihhuliksi”, Jarno kertoo.

Rauhaa elämään tuo myös oma perhe. ”Sain mistä aina haaveilin – minulla on vaimo ja kaksi pientä lasta. Vanhempiin lapsiini kadotin yhteyden väkivaltaisina vuosinani.”

Hän itse lähti Via Visin tapahtumaan uteliaisuudesta. Paikalla puhui kokemusasiantuntija – väkivallasta irti päässyt mies, jonka puhe vaikutti.

”Sain esimerkin ja mallin. Uskoa siihen, että muutos voi olla mahdollista.”

Ei elämä tietenkään hetkessä muuttunut. Via Visin vastaava väkivaltatyöntekijä Outi Törmikoski huomauttaakin, ettei muutos ole nopea kenenkään kohdalla.

”Kukaan ei ajaudu väkivaltaan hetkessä. Ei siitä maailmasta hetkessä myöskään irtauduta”, hän tietää.

Jarnon mukaan Via Visin tavassa kohdata rikollinen on jotain ainutlaatuista.

”Muut tahot – kuntoutukset, a-klinikka, keskustelut vankilassa – aina niistä tuntui puuttuvan jotain. Ei niihin huvittanut palata, jos oli retkahtanut uudestaan. Tuntui vain, etten ole enää minkään arvoinen.”

”Oli vapauttavaa ja helpottavaa tietää, että Via Visiin saattoi palata, vaikka olisi taas kerran retkahtanut ja saanut tuomion. Silloinkin he jaksoivat olla puolellani. Ei tarvinnut hävetä. Kannustus oli oikeanlaista.”

Vaikka haluaisi, menneisyyttä ei voi muuttaa

Jarno sanoo, että käytyään säännöllisesti Via Visissä hän vähitellen pystyi näkemään itsensä väkivaltarikollisena – solmut alkoivat avautua.

”Se vei aikaa. Aluksi tunsin oloni Via Visissä ulkopuoliseksi, koska he sanoivat tekevänsä työtä väkivaltarikollisten kanssa. Käsitys itsestäni oli nelikymppiseksi asti, etten ole väkivaltainen, koska useimmiten palkkasin muut tekemään likaiset työt.”

”En kokenut olevani väkivaltainen. Palkkasin muut tekemään likaiset työt.”

”Sitten tapahtui se viimeinen tärkeä asia. Opin lopulta tuntemaan, kuka oikein olen. En enää kokenut tarvetta selitellä ja puolustella tekojani.”

Rauhaa elämään tuo myös oma perhe.

”Sain mistä olen aina haaveillut – minulla on vaimo ja kaksi pientä lasta. Vanhempiin lapsiini kadotin yhteyden väkivaltaisina vuosinani.”

Jarno sanoo hyväksyneensä, että menneisyys kulkee mukana koko loppuelämän.

”Via Visin ansiosta voin nyt kertoa omilla kasvoillani ja nimelläni menneisyydestäni muille. Kokemusasiantuntijana olen esimerkki, jollaisen avulla itse irtauduin entisestä.”

Via Vis vierailee asiantuntijoittensa kanssa muun muassa kouluissa.

”Puhumme koulukiusaamisesta. Nyt se on vielä monimuotisempaa kuin omassa lapsuudessani.”

Outi Törmikosken mukaan vaatii harkintaa, minne entisten väkivaltarikollisten kanssa mennään käymään.

”Vierailut ovat kuitenkin hyvä tapa mutta asenteita. Meillähän on monenlaisia ennakkoluuloja jo siitä, miltä vanki ja narkomaani oikein näyttävät.”

Väkivaltainen nainen pelkää lastensa puolesta

Aggredin seminaarissa kuultiin myös Tampereen yliopiston tutkijaa Emmi Lattua, joka avasi yleisölle näkymää naisten väkivaltaisuuteen.

Väkivaltaiset naiset ovat näkymätön ryhmä, josta tiedetään vähän. Latun viime vuonna valmistunut väitöskirja ”Naisten tapoja lopettaa väkivallan käyttö” on ensimmäinen tutkimus, jossa väkivaltaiset naiset itse kertovat tarinansa.

”Miesten väkivaltaa on tutkittu paljon. Näissä tutkimuksessa naiset ovat mukana, mutta vain uhrin osassa”, tutkija Emmi Lattu toteaa.

Lattu haastatteli tutkimukseensa 32 täysi-ikäistä naista, joista puolet oli saanut vankeustuomion väkivaltaisesta rikoksesta, myös henkirikoksesta. Osa naisista oli perheneuvoloiden asiakkaita.

Tutkimuksessa paljastui, että jos naisten väkivaltaisuudesta ei juuri puhuta, ei heille ole myöskään palveluja samalla tavoin kuin miehille.

”Oli huolestuttavaa, että onnistuneita kokemuksia avun hakemisesta oli hyvin vähän. Naiset kokivat, että heidän avuntarvettaan torjuttiin ja tekoja vähäteltiin.”

Avun hakeminen koettiin vaikeaksi myös häpeän ja leimaamisen takia.

”Naisilla oli huoli siitä, että jos väkivaltaisuus paljastuu, lapset otetaan huostaan. Yksi nainen totesi, että lapset olivat hänelle ainoa syy herätä aamuisin ja kuinka hänen käy, jos hän menettää heidätkin.”

Naiset hakivatkin usein apua muihin ongelmiin, päihteisiin tai masennukseen, eivät väkivaltaisuuteensa.

Voiko hoivaava äiti muka lyödä toista?

Miesten tapaan naisetkin pyrkivät selittämään ja puolustelemaan väkivaltaisuuttaan.

”Selityksissä korostuivat omat traumat. Moni sanoi lyövänsä, koska häntäkin on lyöty. Jopa kolmasosa, eli huomattava osa haastatelluista oli joutunut raiskatuksi.”

Moni sanoi lyövänsä, koska häntäkin on lyöty.

Iso osa naisista kuitenkin syyllisti itseään väkivaltaisuudesta ja sen vaikutuksista omiin lapsiin.

”Syyllisyys juuri väkivaltaisuuden seurauksista lapsiin oli massiivista.”

Havahtuminen omaan väkivaltaisuuteen ja yritys irtautua siitä kietoutuvat naisilla usein äitiyteen.

”Moni ymmärsi tarvitsevansa apua siinä vaiheessa, kun oli raivostunut omille lapsilleen.”

Latun mukaan äitiyteen liittyvät asiat leimaavat yleisestikin asennoitumista naisten väkivaltaisuuteen.

”Naisiin kohdistetaan yhä paljon hoivavastuuta. On vaikea nähdä, että samaan pakettiin hoivaavan äidin kanssa voi kuulua väkivaltaista käyttäytymistä.”

Juttelua unelmista ja tappamisesta

Aggredi Kuopion työntekijät Arja Airaksinen ja Pasi Raatikainen niputtivat seminaarissa kokemuksensa kaksi ja puoli vuotta kestäneestä hankkeesta.

Arja Airaksinen ja Pasi Raatikainen ovat nähneet Aggredi-työssään ihmisen pimeät ja valoisat puolet.

Aggredissa on ollut yhteensä 37 asiakasta, joista neljä naisia.

”Kaikkein tärkeintä tässä työssä on asiakkaan oikeanlainen kohtaaminen. Häntä pitää oikeasti kuulla ja kunnioittaa.”

Pasi Raatikainen kuvaa työtään Aggredissa tutkimusmatkaksi ihmisyyden rajamaille.

”Omat eettiset käsitykset on pitänyt haastaa ja tarkistaa monta kertaa.”

Aggredi-työ on käytännössä hoidollista keskustelua asiakkaiden kanssa. Airaksisen ja Raatikaisen listaus keskustelujen sisällöstä hiljensi seminaarin yleisön:

”Olemme jutelleet siitä, miltä väkivalta maistuu. Miltä kuulostaa koriseva ääni, joka lähtee väkivallan seurauksena kuolevasta ihmisestä. Miltä kuulostaa, kun toiselta ihmiseltä katkaise sormen? Miltä tuntuu, kun nauttii kostosta ja vihasta ja huumasta, joka vie mennessään.”

”Olemme puhuneet myös miltä tuntuu, kun pelottaa. Ja miltä tuntuu, kun aina on vain se entinen narkkari eikä mitään vaihtoehtoja avaudu, vaikka haluaisi päästä kouluun ja ammattiin.”

On asiakkaiden kanssa puhuttu kauniistakin asioista. Kuten unelmista.

”Siitä, kuinka kaipaa toisen kosketusta ja ymmärrystä. Tai miltä se tuntui, kun itse sai tilaisuuden koskettaa lapsen poskea.”