”Voi kun paha olo menis pois ja olis helpompi olla”

Kristiina Hannila kehuu Tyttöjen Talojen seksuaaliväkivaltatyötä edulliseksi ja tehokkaaksi. ”Vahvuus on sekin, ettei meillä asiakastyö lopu viiteen tai edes kuuteen käyntiin. Ja aina voi palata vuosienkin päästä, jos menneet väkivaltakokemukset nousevat uudelleen pintaan vaikkapa elämänmuutoksen myötä.”

Missä tarve, siellä setlementit: Puijolan Tyttöjen Talon ajankohtainen seksuaaliväkivaltatyön koulutus täytti salin ja nosti esiin vaikeat kysymykset uhrien auttamisesta.

Teksti ja kuvat: Katja Hedberg

Millaisia jälkiä seksuaalinen väkivalta on jättänyt minuun? Kuinka saan turvallisuuden tunteen takaisin – vai saanko enää koskaan? Mistä löydän tukea joka oikeasti auttaa? Kuka kuulisi minua?

Vaikeita kysymyksiä pohditaan ja ratkotaan oikeusministeriön rahoittamassa seksuaaliväkivaltatyön Otava-hankkeessa, joka käynnistyi viime syksynä neljällä Tyttöjen Talolla eri puolilla maata, myös Kuopiossa.

Aiheeseen pureuduttiin myös Setlementti Puijolan Tyttöjen Talon koulutuksessa, joka täytti Kuopion pääkirjaston luentosalin lähes viimeistä paikkaa myöten. Tietoa tulivat hakemaan koulumaailman sekä sosiaali- ja terveysalan työntekijät, jotka työssään kohtaavat seksuaalista väkivaltaa ja häirintää kokeneita – uhreja, joita on paljon:

Yleisön määrästä näki, että seksuaaliväkivaltatyö on tärkeä ja tarpeellinen aihe koulutukselle.

”Kun aloitin työni vuonna 2007, minulla oli neljätoista seksuaalista väkivaltaa kokenutta asiakasta. Nyt heitä on 140”, kertoi Helsingin Tyttöjen Talon seksuaaliväkivaltatyön vastaava ohjaaja, seksuaaliterapeutti Kristiina Hannila, joka koordinoi myös Otava-hanketta.

Puijolan Tyttöjen Talolla Otava-hanke starttasi viime syksynä, ja jo nyt asiakkaita on parikymmentä.

”Yllättävän paljon näin lyhyessä ajassa”, kommentoi Hannila, joka on ollut kehittämässä valtakunnallista seksuaaliväkivaltatyön mallia.

”Tämä on ihmisoikeuskysymys”

Kristiina Hannilan mukaan seksuaalista väkivaltaa tai häirintää kohdanneen asiakkaan tukeminen alkaa kohtaamisesta.

”Usein kuulemme tytön tuskailevan, että voi kun tää paha olo menis pois, ja kunpa mun olis helpompi olla. Nuoren naisen on tärkeää hahmottaa ja ymmärtää, mitä seksuaalinen väkivalta juuri hänessä on saanut aikaan.”

”Toinen tärkeä asia on turvallisuuden tunteen palauttaminen. Kun tulee kuulluksi, syntyy kokemus siitä, että oikeasti saa apua.”

Työtä ohjaa myös EU:n uhridirektiivi:

”Kun tunnistetaan ja tunnustetaan, että ihminen on väkivallan uhri, hän on oikeutettu apuun ja tukeen. Juuri tätä painotamme tytöille, sillä tämä on myös ihmisoikeuskysymys.”

Vuonna 2015 Helsingin Tyttöjen Talon väkivaltatyön asiakkaiden tapauksista viisitoista eteni oikeuteen asti.

”Oikeudenkäynti voi olla kipeä kokemus, silti suurin osa asiakkaistamme haluaa asialleen oikeuden ratkaisun.”

Isät ovat vihaisia, äidit itkevät

Kristiina Hannilan mukaan myös uhrin huoltajia on tärkeää tukea.

”He jäävät liian usein yksin. Kun huoltajia tuetaan, uhrikin tulee yleensä paremmin autetuksi ja ymmärretyksi.”

Tyttöjen Talon väki oli taas tiukasti ajassa kiinni: koulutusta olivat järjestämässä Johanna Luomala (vas.), Anna Korhonen, Sanni Mäkinen, Tiina Hakkarainen ja Asta Keskisaari.

Samoin kuin uhri, myös vanhemmat kantavat tapahtuneesta syyllisyyttä.

”Isät ovat useimmiten vihaisia ja jopa hyökkäävän aggressiivisia. Äidit yleensä itkevät. Yhteistä on syvä ahdistus oman lapsen kovasta kokemuksesta.”

Väkivaltatyössä joudutaan käymään läpi raskaita tunteita, häpeää ja syyllisyyttä.

”Tyttö voi helposti ruveta epäilemään, tapahtuiko asia todella vai kuvittelenko vain. Usein on myös vaikeaa osata nimetä, mitä itse asiassa tapahtui ja miltä se tuntui. Mieleen nousee helposti kysymys, olinko itse vastuussa tapahtuneesta”, Hannila raamittaa uhrin vaikeaa oravanpyörää.

Hannila on nähnyt monesti, että häpeä helpottaa, jos sen saa jakaa vertaisten ryhmässä.

”Häpeä ei poistu sanomalla, ettei sinun tarvitse hävetä tapahtunutta. Kun tunteen jakaa kollektiivisesti, alkaa vahvistuminen. Toki pitää muistaa, etteivät kaikki pysty puhumaan kokemastaan muiden kuullen.”

Hannilasta ei ole ihme, että moni sosiaali- ja terveysalan tai koulumaailman ammattilainen kokee avuttomuutta ja epävarmuutta kohdatessaan seksuaalisen väkivallan uhrin.

”Seksuaalisuuteen liittyvien kysymysten esittäminen voi olla asiantuntijallekin vaikeaa. Mitä saan kysyä? Osaanko auttaa, jos vastaus yllättää? Entä jos ihminen menee rikki uudestaan? Oikeat vastaukset ovat hyvin sensitiivisiä.”

Parantuminen ei ole tavoite

Seksuaaliväkivaltatyössä tulos vaatii aikaa.

”Kun luottamus on rikottu, sen rakentaminen uudestaan on hidasta. Asiakkuus jatkuu joidenkin kohdalla vuosia”, Kristiina Hannila kertoo.

Toipumisen kannalta olisi tärkeää tavoittaa asiakas mahdollisimman pian väkivaltakokemuksen jälkeen.

”Tytöt vain eivät heti raiskauksen tai väkivallan jälkeen tule hakemaan apua. Heitä hävettää. Usein äiti tulee Tyttöjen Talon ovelle kertomaan, mitä tytölle on tapahtunut. Joskus tieto tulee kavereiden kautta.”

Toipumisen askeleet usein ovat lyhyet ja hitaat, mutta toivoa on.

Parantuminen ja parantaminen eivät ole seksuaaliväkivaltatyössä tavoite, Hannila painottaa.

”Tavoite on, että asia voidaan käsitellä ja että sen kanssa oppii elämään. Väkivaltakokemus ei katoa, mutta se voi muuttaa muotoaan.”

”Jos kokemus jää käsittelemättä, uhri voi olla altis uudelle hyväksikäytölle tai kokemus voi nousta pintaan myöhemmin, kun elämäntilanteessa tulee iso muutos.”

Hannila huomauttaa, että hoitamatta jäänyt väkivallan kokemus käy yhteiskunnalle myös kalliiksi.

”Kun ongelmaan tartutaan rohkeasti, voimme ehkäistä samalla mielenterveys- ja päihdeongelmia.”

Vaikka toipumisen askeleet usein ovat lyhyet ja hitaat, on tärkeää pitää yllä toivoa.

”Emme voi luvata, että asiat ovat huomenna toisin. Mutta samanlaisia tai samankokoisia ne eivät enää ole. Tästä tiedosta voi syntyä toivon ilmapiiri, jonka ylläpitäminen on toipumisen kannalta todella tärkeää.”

Työntekijältä kysytään rohkeutta

Traumapsykoterapeutti Heli Heinjoki Raiskauskeskus Tukinaisesta nosti koulutuspäivässä esille työntekijän roolin väkivaltatyössä.

”Vaikka asiakkaan kokemus olisi kuinka rankka, työntekijän täytyy häntä kuunnellessaan säilyttää ammatillisuus”, Heli Heinjoki muistuttaa.

”Työskentely seksuaalista väkivaltaa kokeneen kanssa vaatii paljon rohkeutta”, Heinjoki totesi ja kertoi, kuinka hän itse on joskus asiakasta kuunnellessaan aistinut tarinan silmien ohi vilahtavina kuvina, ääninä, tuoksuina, makuina ja jopa kipuna.

”Onko teille käynyt samoin”, Heinjoki kysyi yleisöltään – ja erittäin moni käsi salissa nousi ylös.

Heinjoki kertasi, kuinka paljon luottamusta ja turvallisuuden tunnetta tarvitaan, ennen kuin pelokas ja traumatisoitunut asiakas avautuu puhumaan kokemastaan – muutonkin kuin kevyesti jutustelemalla.

”Mutta jo se, että hän puhuu, on työlle hyvä alku.”

Asiakkaan tilanteen ymmärtäminen kysyy empatiaa ja vuorovaikutustaitoja.

”Mutta tarvitsemme myös suojautumiskeinoja. Oma ammatillisuus on muistettava, rankimpienkin tarinoiden äärellä. Kun trauma-asiakkaan kanssa työskentelee, turvallisinta on pysyä neutraalina ja vakaana – myös asiakkaan itsensä mielestä”, Heinjoki painotti ja huomautti, ettei empatia ole tunne vaan kyky tai ominaisuus, jota voi harjoitella ja kehittää.

Empatian kohdallakin pisimmälle kantaa työntekijän ammatillisuus.

”On muistettava, että ratkaisun avaimet ovat lopulta aina asiakkaan kädessä. Toipuminen vaatii hänen, ei ammattiauttajan tekemiä ratkaisuja.”

2018-02-15T11:58:39+00:0015/02/2018|Categories: Tyttöjen Talo, Uutinen|