Kuva on Tukikeskus Mahkusta – turvallisesta paikasta, jossa Tiina (selin) tietää olevansa tavallinen ja arvokas henkilö, ei vain entinen narkomaani. ”Miksei Mahkusta kerrota enempää vaikkapa vankiloissa”, Tiina ihmettelee ja kiittää Mahkun työntekijöitä Kirsi Laitista (vas.) ja Tanja Turusta saamastaan avusta ja tuesta.

Huumekierre vei 20 vuotta Tiinan elämästä. Ei hän vieläkään ihan kuivilla ole, mutta nyt, 37-vuotiaana, elämässä näkyy ensi kerran toivoa. Käänne uuteen alkoi Tukikeskus Mahkun peli-illoista.

 Teksti ja kuva: Katja Hedberg

”Elämä oli yhtä huumekierrettä. Joskus otin pistoksen vain aamulla, joskus töötti piti saada viiden tunnin välein. Kama toi virtaa ja vei ruokahalun. Se oli hyvä, sillä olen aina ihaillut laihoja ihmisiä. Lopulta painoin 36 kiloa.”

Kuopiolainen Tiina, 37, katsoo taaksepäin elämäänsä, joka jo teinivuosina lähti vaaralliseen sivuluisuun.  Ei Tiina tosin aavistanut vaaraa, kun hän kuusitoistavuotiaana Kuopion Rauhalahden laiturilla ensimmäisen kerran kokeili amfetamiinia.

Siitä se alkoi, elämä päihteiden ja pirin huuruissa. Huumekoukku piti otteissaan kaksi vuosikymmentä.

”Piikki oli saatava, lopulta joka aamu”, Tiina sanoo.

”Olen lusinut viidesti – autovarkauksia, näpistyksiä, huumausainerikoksia.”

Siksi tarina sai tyypillisen jatkon:

”Eka tuomion sain 25-vuotiaana. Olen lusinut viidesti – autovarkauksia, näpistyksiä, huumausainerikoksia.”

Vielä vuosi sitten elämä oli sortumisia ja retkahtamista. Subutex-katkaisuhoito Kuopion päihdepalvelusäätiön osastolla viime keväänä oli lopulta käännekohta.

”Katkolle oli pakko mennä. Kaveritkin suosittelivat sitä. Katkolla sain mahdollisuuden keskittyä vain itseeni, sillä kotona minulla oli kaksi koiraa huolehdittavana.”

Katkaisuosastolla Tiina kuuli Setlementti Puijolan ylläpitämästä Tukikeskus Mahkusta, jossa tuetaan rikostaustaisia ja heidän läheisiään.

Katkaisuosaston työntekijä lähti käyttämään Tiinaa Mahkussa, jossa asiakkaiden kanssa muun muassa urheillaan ja käydään urheilutapahtumissa.

Tiinan sydänalassa liikahti – mieleen palautuivat mukavat muistot vuosien takaa. Kuusitoistavuotiaaksi asti Tiina oli SM-tason alppihiihtäjä sekä pesäpalloilija, joka parhaimmillaan pelasi kolmessa eri joukkueessa.

”Tiina ei osaa, ja Tiina on huono”

Kun katkaisuhoito viime keväänä päättyi, Tiina suuntasi itse Mahkuun. Kesällä hän jo oli uskollisin kävijä Mahkun viikoittaisissa peli-illoissa. Olipa ohjelmassa lentopalloa tai katusählyä, Tiina hikoili mukana miesasiakkaidenkin joukossa.

”Pelitapahtumat toivat pitkästä aikaa elämääni jotain säännöllistä. Päihdevuosien jälkeen oli lopulta, mitä odottaa. Tuntui hyvältä tehdä jotain fyysistä.”

”Pitkään sain kuulla, että ei Tiina osaa, Tiina on huono ja Tiina on vain nisti.”

Kesän jälkeen Tiinan elämässä on tapahtunut paljon. Hän pääsi työkokeiluun ensin työkuntoutuspalveluja tuottavalle Kevamalle, sitten lemmikkitarvikkeiden Best Friend -yritykseen. Puolipäiväinen työ muutamana päivänä viikossa oli totuttelua tavalliseen elämänrytmiin.

Nyt Tiina on työharjoittelussa kuopiolaisessa Tienpolven hevostilalla ja ottaa pieniä askelia kohti suurta unelmaansa.

”Hoidin nuorena ukkini ravihevosia. Hevostenhoitaja on aina ollut unelma-ammattini.”

”Tämä työharjoittelu onkin hurjan tärkeä juttu. Parasta on, että kun hoidan hevosia, minuun luotetaan, taustastani huolimatta. Olen saanut ohjastaakin hevosta”, Tiina kertoo.

Äänestä kuulee, että kolhiutunut itseluottamus ja todennäköisesti itsekunnioituskin on alkanut palailla.

”Aina olen saanut kuulla kommentteja, että Tiina ei osaa, Tiina on huono ja Tiina on vain nisti. Mutta nyt työtäni kehutaan! Vähitellen osaan ottaa kehuja vastaan ja nauttia osaamisestani.”

Tututkin ovat huomanneet muutoksen:

”Moni sanoo, että olen ihan eri ihminen kuin vielä vuosi sitten. Siltä itsestänikin tuntuu. Nyt, 37-vuotiaana, näen ensi kerran toivoa elämässäni.”

”Viimeinen tuomio oli käännehetki”

Kerratessaan elämäänsä Tiina näkee taitekohtana kevään 2014, kun edessä oli viides tuomio.

”Päätin, että tämä saa olla viimeinen vankilakeikka. Oli noloa kertoa vanhemmillekin, että menen taas linnaan.”

”Oli noloa kertoa vanhemmillekin, että menen taas linnaan.”

Jos etsii syitä risaiseen elämään, pitää palata kauemmas, 1980-luvulle, kun Tiina vasta kävi alakoulua.

”Koulu meni huonosti. Olin ylivilkas. Kakkosluokalla alkoi kiusaaminen.”

Hajuhuora. Saaste. Sanoja, joilla koulukaverit nimittelivät. Viitosluokalla toinen tyttö uskalsi kertoa opettajille, että häntä kiusataan.

”Tiinaa kiusataan myös”, tyttö paljasti.

Opettajat kutsuivat tyttöjen vanhemmat koululle puhumaan asiasta.

”Vanhempani eivät menneet. Äiti oli iltavuorossa. Isä suuttui ja sanoi, että saakelin rollikello.”

Isästään puhuessa Tiina punnitsee sanojaan. Isä on yhä tärkeä. Ja silti:

”Harrastimme pikkuveljen kanssa alppihiihtoa. Pikkuveli sai uudet sukset, minä käytetyt. Kun pääsin SM-kisoihin mutta veli ei, isä pettyi ja sanoi, että kai sinne pitää tuon tytön kanssa mennä.”

Hajuhuora. Saaste. Sanoja, joilla koulukaverit nimittelivät.

Jopa pikkuveli laittoi merkille erilaisen kohtelun.

”Hän sanoi isälle, että osta joskus Tiinallekin jotain, älä aina vain minulle.”

”Piri tuntui petollisen hyvältä”

Yläkoulussa Siilinjärvellä arki muuttui – Tiina löysi tyttökaverin. Levottomuutta ystäväkään tosin ei vähentänyt.

”Opettajat yrittivät kolmesti siirtää minut pienluokalle. Vanhempani eivät hyväksyneet tätä, heitä varmaan hävetti.”

Mutta oli muuan paikka, jossa Tiina pärjäsi. Laskettelurinteissä Siilinjärven Ponnistuksen ja Nilsiän Hiihtoseuran riveissä tuli menestystä, ja pesiksessä hänet valittiin paikalliseen itä-länsi-otteluunkin.

”Sitten loukkasin jalkani. Lääkäri sanoi, että tällä polvella ei enää lasketa kilpaa. Olin kuusitoistavuotias kymppiluokkalainen. Kesällä pelasin ja treenasin kolmessa Siilinjärven Pesiksen joukkueessa, ja lopulta pohkeeni tulehtui. Lääkäri määräsi kuukauden juoksukiellon.”

Sitten tuli juhannus ja se kohtalokas ilta.

Se oli kova rajoite tytölle, joka pysyi oikeilla raiteilla vain urheilun avulla. Nyt aikaa jäi poikakaverille, joka oli yhdeksän vuotta vanhempi ja käyttänyt huumeita pitkään.

Sitten tuli juhannus ja se kohtalokas ilta poikakaverin ja ystävien seurassa Rauhalahden leirintäalueen laiturilla. Tiina päätti kokeilla amfetamiinia.

”Vaikutus oli mullistava. Kaikki oli yhtäkkiä kirkasta ja selkeää. Tiesin heti, että tämä on minun juttuni.”

”Seuraavan kerran otin ainetta elokuussa. Aluksi käytin amfetamiinia viikonloppuisin, arkisin hoidin ukkini ravihevosia.”

”Huumekierre syveni, aloin pelätä”

Salakavalasti huumekoukku tarttui tiukemmin ja syvemmälle.

”Pian käytin piriä joka päivä. Tuntui, että huume rauhoitti ja teki minusta ihmisen. Muutin poikakaverini kanssa yhteen. Ompelin kotiimme verhot, tein käsin kaikki joululahjat – minä, joka koulussa en levottomuuteni takia pystynyt osallistumaan tekstiilikäsitöihin. Sain amfetamiinista varmuutta myös muiden ihmisten kohtaamiseen”, Tiina kertoo.

”Kun lopulta kerroin aineiden käytöstä perheelleni, vanhempani järkyttyivät. Vain ukki sanoi, että nyt kaikki tuki ja rakkaus Tiinalle. Hoidin vielä tuolloin ukin hevosia, sitten sekin jäi.”

”Kuopion huumebisneksessä pyörivät erittäin isot rahat.”

Miesystävä vaihtui, aineet jäivät. Uusi mies osti ja myi huumeita työkseen.

”Kuopion huumebisneksessä pyörivät erittäin isot rahat”, Tiina sanoo.

”Mutta nykyään Kuopion huumepiireissä liikkuvat yhä nuoremmat tytöt ja pojat. Se on surullista. Me emme koskaan myyneet alaikäisille.”

Tiina avioitui miesystävänsä kanssa, mutta huumekierre pilasi suhteen.

”Mieheni alkoi olla väkivaltainen. Muutaman kerran hän kuristi minut tajuttomaksi. Aloin pelätä.”

Istuessaan viimeisintä vankilatuomiotaan Tiina otti eron miehestään.

”Olen enää sunnuntaikäyttäjä”

Vankiloissa Tiina osallistui päihdekursseille, joista ei kuitenkaan ollut hyötyä.

”Muutos tapahtuu vain, jos itse niin päättää ja haluaa. Minä väsyin huumemaailmaan. Se tie on nähty, eikä se vie minnekään”, Tiina toteaa.

”Jos otan yhden pommin, juhlinta alkaa.”

Mutta ei hän vieläkään ole täysin kuivilla.

”Jos otan yhden pommin, juhlinta alkaa. Mutta voin olla kuukaudenkin käyttämättä, olen lähinnä sunnuntaikäyttäjä.”

Nykyinen työkokeilupaikka on isoin syy sinnitellä kuivilla.

”Hevostallille ei voi mennä aineissa. Hevoset kyllä aistivat, jos on jotain ottanut. Tätä tilaisuutta en aio mokata. Olen onnellisin, kun saan tehdä töitä.”

”Kova juttu oli jo, kun pääsin viime vuonna postin joulukorttilajittelua varten työhaastatteluun. Minä, 37-vuotias, elämäni ensimmäisessä työhaastattelussa. En saanut työtä, mutta jo haastatteluun pääsy sai itkemään ilosta.”

Kuivilla pysymistä helpottaa myös, että Tiina on pystynyt jättämään vanhat kaveriporukat.

”Onneksi päälle päin ei näy, että aineet ovat vieneet elämästäni 20 vuotta. Ajattelukin on suhteellisen kunnossa.”

”Mahkussa olen tavallinen ihminen”

Tiina arvelee pysyneensä pahimpien huumevuosiensa aikana kiinni elämässä perheensä ansiosta. Välit vanhempiin ja isovanhempiin ovat yhä läheiset, ja erityistä iloa tuo pikkuveljen tytär.

Mahkun osuus elämän rauhoittumiseen on myös iso.

”Olisinpa kuullut aiemmin Mahkun toiminnasta. Miksei siitä kerrota enemmän vaikkapa vankiloissa?”

”Olisinpa kuullut aiemmin Mahkun toiminnasta.”

Mahkun työntekijät Kirsi Laitinen ja Tanja Turunen saavat kehuja.

”He ottivat minut vastaan tavallisena ihmisenä, kuuntelivat ja neuvoivat eivätkä nostaneet esiin taustaani. Mahkuun on turvallista tulla, siellä voi halutessaan jutella luottamuksellisesti.”

Juuri nyt Tiinan elämässä moni asia on kohdallaan:

”Näkymä tulevaisuudestani on parempi kuin koskaan ennen.”

Missä Tiina siis arvelee olevansa viiden vuoden kuluttua?

”Haaveeni on toteutunut, olen valmistunut oppisopimuksella hevostenhoitajaksi ja työskentelen ravitallilla. Tai sitten olen jossakin varastotyöntekijänä. Mutta töissä kuitenkin. Ansaitsemassa omaa rahaa, elämässä kiinni.”