Musakhan Rahimin koti on vielä tällä hetkellä Setlementti Puijolan luotsaamassa Tarinan vastaanottokeskuksessa noin kymmenen neliön huone, jonka hän jakaa toisen miehen kanssa. ”Kunpa löytäisin Siilinjärveltä pian oman kodin”, hän toivoo.

Musakhan Rahimi sai ensimmäisenä Puijolan Tarinan vastaanottokeskuksen asukkaana työperäisen oleskeluluvan. Iloa himmentää suru siitä, että perhe ja suku ovat yhä Afganistanissa. Siellä arkea varjostaa Talibanin kylvämä, kaikkialle ulottuva pelko.

Teksti ja kuvat: Katja Hedberg

”JOSKUS AAMUISIN pysähdyn pienessä huoneessani peilin eteen ja hämmästelen vastaan katsovaa miestä. Näytän erilaiselta, paljon vanhemmalta, kuin kolme vuotta sitten tultuani Suomeen.

Odottaminen ja epätoivo ovat jättäneet jäljet kasvoihini. Olen elänyt ilman varmuutta siitä, mitä huomenna tai ylihuomenna tapahtuu. En ole voinut itse päättää omasta elämästäni.

Matka Afganistanista Suomeen oli pitkä ja vaarallinen. Ensin pakenin kotikylästäni vuorten suojassa Ghaznin kaupunkiin. Hetken punnitsin, pakenenko rajan yli Iraniin vai Pakistaniin. Valitsin Iranin.

”Olen ollut Suomessa kolme vuotta. Tuntuu, kuin koko tämän ajan olen ollut syvällä kaivossa epävarmana siitä, ojentaako joku kätensä ja auttaa minut kuivalle maalle.”

Sen jälkeen etenin samaa reittiä tuhansien muiden pakolaisten kanssa. Iranista Turkkiin pääsee vain ylittämällä vuoriston. Rajan yli yrittäviä ammutaan suoraan kohti, vuorten molemmilla puolilla.

Minä selvisin. Ostin salakuljettajilta venekyydin Kreikkaan. Se oli kiikkerä kumipaatti, ja meitä pakolaisia oli yli 60 vieriviereen ahdettuina.

Sitten:

Makedonia ja Kroatia. Serbia, Unkari ja Itävalta. Saksa, Ruotsi. Ja, viimein, Suomi.

TULIN SIILINJÄRVELLE marraskuussa 2015. Siitä lähtien Tarinan vastaanottokeskus on ollut kotini. Välillä asuin Pohjois-Savon opistossa, koska halusin oppia suomen kielen mahdollisimman nopeasti.

Haluan olla suomalaisia kohtaan ystävällinen ja sosiaalinen. Siksi suomi oli opittava, vaikka se on vaikea kieli. Vasta yhteisen kielen avulla opin ymmärtämään myös suomalaista kulttuuria.

Vaikka puhun hyvin suomea, olen tahtomattani loukannut joitakin henkilöitä. Sanoin siilinjärveläiselle naiselle, että sinäpä olet lihava. Afganistanissa sellainen kommentti naiselle olisi kohteliaisuus ja tunnustus naisen vahvuudesta. Siilinjärveläinen nainen loukkaantui ja sanoi, ettei noin epäkohteliaasti saa puhua.

Kieli avaa tien myös työmaailmaan. Olen tottunut tekemään paljon töitä, sillä afgaanit ovat ahkera kansa. Ajoin kotimaassani taksia, työskentelin rakennuksilla ja jo kymmenvuotiaana koulun ohessa kävin isäni kanssa tekemässä töitä maatiloilla.

”Tykkään työstäni. Sen kautta voin auttaa muita.”

Suomessakin halusin työpaikan mahdollisimman nopeasti. Enkä viihtynyt Tarinan sisätiloissa, sillä aluksi asuin samassa huoneessa viiden muun miehen kanssa.

Kahtena ensimmäisenä kesänä poimin paljon mustikoita, joita myin Siilinjärven torilla. Poimin marjoja niin paljon, että Savon Sanomien toimittaja kävi haastattelemassa minua. Minusta otettiin lehteen iso valokuvakin.

TASAN VUOSI SITTEN, 11. lokakuuta, aloitin Siilinjärven kunnassa työt henkilökohtaisena avustajana. Tällä hetkellä avustan siilinjärveläistä miestä arkisissa asioissa. Käytän häntä ulkoilemassa ja laitan ruokaa. Osaan kokata suomalaisittain makaronilaatikkoa ja kasviskeittoa. Olen tehnyt asiakkailleni kanaa ja riisiä myös afganistanilaiseen tapaan, ja he ovat pitäneet sitä herkullisena.

Tykkään työstäni. Sen kautta voin auttaa muita. Jokainen tarvitsee joskus apua. Kun itselläni on ollut vaikeaa, olen saanut tärkeää tukea Tarinan terveydenhoitajilta ja sosiaalityöntekijöiltä.

Työperäinen oleskelulupa on minulle iso, käänteentekevä asia. Nyt toivon, että löydän asunnon Siilinjärveltä. Millainen asunto tahansa käy. Tarinassa jaan nyt pienen huoneeni toisen afgaanimiehen kanssa. Suihku ja vessa ovat käytävällä, joten olen tottunut vaatimattomiin oloihin.

Seuraava toiveeni on, että saisin Suomeen perheeni, ainakin kaikki kolme poikaani. Heistä nuorin on seitsenvuotias.

”Kun kysyin syntymäpäivääni äidiltäni, hän sanoi, että tulin lumien aikaan.”

Itse olen 41-vuotias, mutten tiedä tarkkaa syntymäpäivääni. Kun kysyin sitä äidiltäni, hän sanoi, että tulin lumien aikaan. On tavallista, että ikätoverini saattavat sanoa syntyneensä mustikoiden tai puolukoiden aikaan.

Ihmettelen, kuinka tarkkaan Suomessa kaikki asiat kirjataan ja rekisteröidään. Afganistanissa aletaan vasta nyt rekisteröidä esimerkiksi lasten syntymiä hiukan tarkemmin.

KOKO SUKUNI – isäni, äitini, veljeni, vaimoni ja poikani – asuvat Ghaznin maakunnassa, jonka keskus Ghaznin kaupunki sijaitsee noin 130 kilometriä Kabulista etelään.

Ghaznista kantautuu koko ajan huonoja uutisia. Pari kuukautta sitten Taliban valtasi kaupungin keskustan. Sotilaat riehuivat siellä kuusi päivää ja polttivat poliisin, armeijan ja hallituksen käytössä olevia rakennuksia.

Kansani elää sodan ja pelon keskellä. Koskaan ei voi tietää, milloin Talibanin tai muiden sissien ampuma raketti osuu kohdalle. Alueelta ei pääse nyt edes pakenemaan. Talibanin miehet saattavat vallata tavallisen kodin, sulloa perheen yhteen huoneeseen ja jäädä itse asuttamaan taloa. Ei ihme, että kaikki pelkäävät.

Pelko ajoi minutkin pakomatkalle. Taliban valtasi tien, joka täällä vastaisi Iisalmen ja Siilinjärven välistä yhdystietä. Kuljetin taksissani hallituksen poliiseja paikasta toiseen, ja tieto tästä kantautui Talibanin korviin.

”Me ihmiset tarvitsemme toisiamme. Olen iloinen, sillä olen löytänyt paljon suomalaisia kavereita. Ilman heitä en ehkä olisi löytänyt työpaikkaani.”

Jos he olisivat saaneet minut kiinni, seuraus olisi ollut selvä. Viime kesänä he tappoivat hyvän ystäväni, hänkin ajoi taksia.

Jokainen, joka työskentelee paikalliselle poliisille tai armeijalle, on Afganistanissa kuolemanvaarassa. Jos esimerkiksi lääkäri hoitaa armeijan tai poliisin henkilökuntaa, se riittää Talibanille syyksi tappaa.

Minulla ja perheelläni on ylimääräinen syy pelkoon. Olemme hazaroja, etnistä vähemmistöä, jonka Taliban on leimannut vääräuskoisiksi.

PIAN TULEE TALVI, neljäs talveni Suomessa. Olen oppinut luistelemaan, se on kivaa.

Mutta en voi sanoa olevani onnellinen. En, vaikka sain oleskeluluvan. Nukun yhä huonosti. Murehdin asioita. Ilman läheisiä elämä ei ole täydellistä.

Yritän pitää säännöllisesti yhteyttä perheeseeni, mutta huonon nettiyhteyden takia se ei aina onnistu.

Onneksi poikani saavat käydä kotikylässämme koulua, se pitää kiinni arjessa. Tytöiltä Taliban kielsi menon kyläkouluumme.

Suomessa poikani saisivat kuitenkin parempaa ja monipuolisempaa opetusta. Arvokkainta olisi, että Suomessa poikieni ei tarvitsisi pelätä. Täällä on rauha. Ja täällä ihmisiä kohdellaan tasa-arvoisesti, virastoissa ja poliisiasemallakin.

Myös laki on jokaiselle suomalaiselle aivan sama. Se on ihmeellistä.”

Kirjoittajan lisäys: Musakhan Rahimin mainitsemasta, elokuisesta Talibanin hyökkäyksestä Ghaznin kaupunkiin löytyy useita uutisia ja reportaaseja. Esimerkiksi The New York Timesin reportaasi kertoo, että Ghaznin taisteluissa olisi menehtynyt 155 afgaanipoliisia ja -sotilasta, 60-70 siviiliä ja 430 kapinallista.