Atere Monsurat (vas.) ja Joke Skansen istuvat sohvalla tutussa paikassa, Puijolan Tyttöjen Talolla. Molemmat ovat osallistuneet täällä maanantaisin Womens Cafe -tapahtumaan, joka on suunnattu Kuopioon muualta muuttaneille naisille.

Naistenpäivän kunniaksi puhuimme naiseudesta ja tasa-arvosta nigerialaisen Atere Monsuratin ja belgialaisen Joke Sansenin kanssa. Kumpikin on törmännyt Suomessa yllätyksiin, joita he totisesti eivät kotimaassaan näe. Suomalaisnainen on heidän mielestään hyvin onnekas, mutta miksi hän on kasvoiltaan kuin tunteeton vahanukke?

Teksti ja kuvat: Katja Hedberg

Atere Monsurat:

”MUUTIN KUOPIOON viime syksynä. Aviomieheni on asunut täällä yli kymmenen vuotta. Hän tuli alun perin Kuopioon opiskelemaan, nyt hän työskentelee it-alalla.

Olen kotoisin Nigeriasta, maan suurimmasta kaupungista, 14 miljoonan asukkaan Lagosista.

Vartuin nelilapsisessa, keskiluokkaisessa perheessä. Isäni työskenteli valtionvirkamiehenä, mutta on nyt eläkkeellä. Äitini myy pienessä kaupassaan koruja, juomia sekä lasten mehuja ja keksejä.

On mahdotonta sanoa tyhjentävästi, millainen naisen asema on Nigeriassa. Meillä on lukuisia kieliä ja kulttuureja, ja kaikilla omat perinteensä ja tapansa. On alueita, joissa tyttöjen on vaikeaa päästä kouluun, mutta minä olen onnekas. Vanhempani kasvattivat meidät lapset monessa mielessä tasa-arvoisesti – veljenikin joutuivat tekemään ruokaa ja pesemään pyykkiä.

Joke Sansen ja Atere Monsurat pitävät Suomea erittäin tasa-arvoisena maana.

Myös opiskeluun vanhempamme antoivat meille samat mahdollisuudet. Itse opiskelin kielitieteitä yliopistossa Beninissä, naapurimaassamme. Valmistuin vuonna 2015, jonka jälkeen opiskelin ammattikoulussa afrikkalaisten kampausten tekijäksi.

Vaikka tyttö saa opiskella Nigeriassa, ei hänen osansa ole helppo. Vanhemmat tietävät aina, mikä tyttärelle on parasta. Vaikka tyttö olisi 18-vuotias, siis täysi-ikäinen ja opiskelisi yliopistossa, hänen pitää yhä taipua vanhempiensa toiveisiin.

Pojat voivat 20 vuotta täytettyään muuttaa omaan asuntoon. Ajatellaan, että he tarvitsevat yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä. Tytöille tämä on sallittua vain, jos opinnot vaativat muuttoa toiseen kaupunkiin tai maahan. Minunkin piti valmistumiseni jälkeen muuttaa takaisin vanhempieni luokse, vaikka olin jo 26-vuotias. Vanhemmat vahtivat tyttäriään, jotta nämä eivät alkaisi seurustella huonon miehen kanssa tai tulisi raskaaksi.

Avioiduin mieheni kanssa vuonna 2016. Avioliiton myötä sain luvan muuttaa omaan asuntoon, jonka mieheni vuokrasi Lagosista. Asuin yksin viime syksyyn asti, kunnes sain oleskeluluvan Suomeen.

 

NAISEN OSA Nigeriassa on perinteinen. Hän hoitaa kodin ja lapset, tekee ruuan ja siivoaa talon. Miehet ovat ylempiarvoisia kuin naiset. He käyvät työssä ja maksavat kulut kuten lasten koulumaksut. Naisen täytyy jokaista ruokakaupassa käyntiäkin varten pyytää mieheltään erikseen rahaa.

Olen ollut Suomessa vasta neljä kuukautta, mutta olen yllättynyt useista asioista. Ensimmäinen yllätys odotti kotona. En vieläkään ole tottunut siihen, että mieheni haluaa auttaa keittiöpuuhissa. Hän todella on kotoutunut hyvin.

Suomessa naisten ja miesten välillä vallitsee hieno tasa-arvo. Molemmat ottavat vastuuta kodin ja lasten hoitamisesta. Ihmeellisintä on, kuinka itsestään selvää tämä tuntuu kaikille olevan.

Kun näin miehen syöttävän lastaan julkisella paikalla, olin ihan että oho!

Kun ensimmäisen kerran näin miehen syöttävän lastaan julkisella paikalla, olin ihan että oho!

Suomessa mies saattaa keskeyttää työnteon ja jäädä kotiin hoitamaan vauvaansa. Nigeriassa se olisi ennenkuulumatonta.

Jättimäisimmän yllätyksen koin, kun nousin Kuopiossa bussiin – kuljettajan paikalla oli nainen! Hetkeen en uskonut silmiäni. Nigeriassa olen nähnyt pari kertaa naistaksikuskia, mutta kukaan ei uskaltanut mennä heidän kyytiinsä!

 

OPISKELEN SUOMEA kansalaisopistossa, ja opetustapa oli taas yksi yllätys. Nigeriassa opiskelu tarkoittaa ahkeraa lukemista. Mutta me opettelemme suomea harjoitusten ja keskustelun avulla.

Ammattien kirjokin on Suomessa laajempi. Nigeriassa arvostettuja ammatteja ovat esimerkiksi lakimies, lääkäri tai opettaja. Suomessa voi ammatikseen maalata tauluja. Yritäpäs tehdä samaa Nigeriassa!

Suomessa voi ammatikseen maalata tauluja. Yritäpäs tehdä samaa Nigeriassa!

Nigeriassa ehkä voisi olla taiteilija, jos on oikein rikas, eikä toimeentulosta tarvitse välittää. Keskiluokkaan kuuluva ei voi tällaisesta haaveilla. Kuka hänen teoksiaan ostaisi? Esimerkiksi serkkuni on loistava piirtäjä, mutta hän työskentelee opettajana. Mitä taitojen tuhlausta!

Jos itse saan lapsia, kannustan heitä hyödyntämään osaamistaan. Jos he ovat lahjakkaita piirtäjiä, kasvatan heidät niin rohkeiksi, että he uskaltavat kokeilla työskentelyä taiteilijana.

 

SUOMESSA ON MUUAN asia, johon on hyvin vaikeaa tottua. Miksi naapurit eivät tervehdi toisiaan? Tai pysähdy kysymään toistensa kuulumisia?

Nigeriassa naapureiden ja vastaantulijan kanssa vaihdetaan kuulumiset ja kysellään voinnit. Ihmisten välillä ovat vahvat siteet. Ystävistä ja tutuista pidetään huolta. Jos jollekin sattuu jotain, hän ei jää yksin. Suomessa isoin pelkoni on nyt, että jos minulle ja miehelleni tapahtuu pahaa, välittääkö kukaan? Auttaako kukaan?

Ovatko suomalaiset naiset jo liian itsenäisiä ja riippumattomia?

Vaikka suomalainen nainen on tasa-arvoinen, hämmästelen suuresti erästä asiaa. Heidän kasvoillaan ei näy mitään tunnetta. Ilmeestä ei pysty päättelemään, onko hän iloinen vai surullinen. Joskus tekee mieli kysyä, miksi peität ja salaat ajatuksesi ja vointisi?

Ovatko suomalaiset naiset jo liian itsenäisiä ja riippumattomia? Itse en halua muuttua ilmeettömäksi naiseksi, joka ei paljasta tunteitaan eikä huolehdi ystävien voinnista.

Mitä itse haluan tehdä Suomessa? Olen ollut täällä vähän aikaa, enkä osaa pohtia vielä työuraani. Ensin haluan ottaa kielen kunnolla haltuun. Puheliaana ihmisenä minulla on kova tarve kommunikointiin. Vielä aion saada hiljaiset suomalaisetkin tarinoimaan kanssani.”

 

Joke Sansen:

”TULIN BELGIASTA viime syksynä EVS:n (European Voluntary Services) kautta Suomeen, jossa teen kymmenen kuukautta vapaaehtoistyötä.

Kuopioon tultuani kiinnitin pian huomiota siihen, että isät ovat liikkeellä pienten lasten kanssa. Lasten kannalta tämä on hienoa. He oppivat pienestä asti tasa-arvoa, kun molemmat vanhemmat kantavat hoitovastuuta. Belgiassa näkee hyvin harvoin isiä lastensa kanssa. Meillä äiti jää kotiin hoitamaan lapsia.

Jos yli kolmivuotiasta lasta hoidetaan yhä kotona, sitä ihmetellään.

Itse vartuin tavanomaista tasa-arvoisemmassa perheessä. Äidilläni on korkeakoulututkinto, ja työ vei hänet toisinaan ulkomaille. Matkojen aikana isä hoiti minua ja pikkuveljeäni, ja meitä kohdeltiin tasa-arvoisesti. Ainoa ero oli, että veljeni säästyi pyykkien hoidosta.

Belgiassa lapset menevät kolmen ikäisinä esikouluun, joka kestää koko päivän. Jos yli kolmivuotiasta lasta hoidetaan yhä kotona, sitä ihmetellään. Ajatellaan, ettei se ole hyväksi lapselle.

Jos itse saan lapsia, yritän kasvattaa heidät tasa-arvoisesti. Rehellisesti sanottuna en usko, että onnistun siinä kovinkaan hyvin. Jos tyttöni haluaisi talonrakentajaksi, varmaan kysyisin häneltä, onko valinta järkevä. Huomauttaisin, että miesvaltaisella alalla hänen pitää todistaa osaamistaan muita enemmän.

Jos poikani haluaisi lastenhoitajaksi, kysyisin, haluaako hän oikeasti tällaisen työn. Hän todennäköisesti olisi työpaikkansa ainoa mies ja saisi osakseen hämmästelyä.

Työmaailma Belgiassa ei ole tasa-arvoinen. Naiset saavat samasta työstä pienempää palkkaa kuin miehet. Pikkuveljeni opiskelee alakoulun opettajaksi ja todennäköisesti työllistyy naispuolisia opiskelukavereitaan paremmin, sillä koulut suosivat miesopettajia.

 

OLI ISO YLLÄTYS kuulla, että Suomessa yliopistoissa ei ole lukukausimaksuja ja että opiskelijat saavat asuntotukea ja opintorahaa.

Oli iso yllätys, että Suomessa opiskelijat saavat asuntotukea ja opintorahaa.

Belgiassa tällaista tukijärjestelmää ei ole, vaan vanhemmat kustantavat lastensa koulutuksen. Minä olen onnekas. Vanhempani maksoivat kaikki opiskelukuluni – yliopiston sisäänpääsymaksun, lukukausimaksut, oppikirjat ja asuntoni vuokran. He antoivat myös ruokarahaa.

Läheskään kaikki ystäväni eivät voineet lähteä opiskelemaan yliopistoon, koska heillä ei ollut siihen varaa. Tiedän useita nuoria, jotka aloittivat yliopisto-opinnot, mutta joutuivat keskeyttämään ne, koska rahat eivät vain riittäneet maksuihin.

Koulutus siis riippuu usein perheen varallisuudesta. Jos vanhemmilla on useita lapsia ja varaa kouluttaa vain osa, luulenpa, että he päätyvät maksamaan pojan koulutuksen.

 

PALAAN BELGIAAN heinäkuussa. Vien tuliaisena uudenlaisia ajatuksia tasa-arvosta ja vapaudesta. Enkä tarkoita vain naisten tasa-arvoa. Olen osallistunut viikoittain naisten kansainväliseen tapahtumaan Tyttöjen Talolla ja oppinut, kuinka erilaista arki voikin olla eri maissa.

Voisinpa viedä kotimaahani Tyttöjen Talon kaltaisen paikan.

Kunpa voisin viedä kotimaahani Tyttöjen Talon kaltaisen paikan, jonne kaikki ovat tervetulleita taustastaan riippumatta ja jossa saa monipuolisesti tukea ja kannustusta.

Belgiassa yhteiskunnan tuki ei ulotu nuoriin enää, kun he täyttävät 18 vuotta. Jos oma perhe ei pysty tukemaan, he jäävät täysin yksin. Tämä on surullista.

Opiskelin yliopistossa pedagogiaa, ja nyt suunnittelen, voisinko tutkintoni myötä työskennellä sellaisten nuorten kanssa, joilla on esimerkiksi tunne-elämään liittyviä ongelmia. Voisin hyödyntää työssäni kokemusta ja uutta tietoa, joita olen saanut Tyttöjen Talolla.

Lukuisat kohtaamiset Tyttöjen Talolla ovat olleet avartavia. Katson myös omaa kotimaatani nyt uudella tavalla. Oivallan, miten turvallisessa kuplassa olen elänyt.

On tullut aika puhkaista tuo kupla.”