Elämän jälki. (Kuva: Katja Hedberg)

                    PASI RAATIKAINEN

AJATUKSENI lähtee laukalle.

Ajaudun kauas mieleni syviin osiin. Alueelle, jossa nykyisyys, menneisyys ja epätodellisuus sekoittuvat ja menettävät merkityksensä.

En pysty enää kuunteleman edessä puhuvaa, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijaa Jouko Karjalaista. Hän luennoi Miestyön Foorumin yleisölle periytyvästä rosoisuudesta.

Jotain siitä tiedän itsekin. Olen läheltä nähnyt, kuinka elämän paskimmat rosot periytyvät isältä pojalle, mutta vain toiselle pojalle. Toinen pojista selvisi rosoisesta perinnöstään ehjänä ja rakensi itselleen hyvän elämän.

Yritän uudestaan keskittyä Karjalaisen sanomaan. Harmittaa ja ärsyttää, että hän näkee periytyvät rosot ainoastaan kielteisenä asiana.

Eivätkö juuri rosot, ne rumimmatkin, voi tuoda elämäämme satuttavimman ja syvimmän kauneuden?

Hätkähdän omaa kysymystäni. Karjalaisen puhe nostaa pintaan lisää kysymyksiä, ajatuksia, menneitä tuokioita.

Näen raivoavan pojan, joka purkaa pahaa oloaan tuhrimalla seinää ulosteellaan.

MUISTAN VUOSIEN varrelta pätkiä kohtaamisista. Näen itseni, menettämiäni läheisiä. En tavoita kaikille kasvoille nimeä…

Näen haavoitetun esimurrosikäisen tytön, joka hakee hyväksyntää epäsovinnaisilla keinoilla. Näen raivoavan pojan, joka purkaa pahaa oloaan tuhrimalla seinää ulosteellaan ja verellään. Muistan keskusteluni huumeriippuvaisen äidin kanssa. Häneltä on otettu huostaan neljä lasta, ja nyt hän odottaa viidettä. Hän on samalla raskausviikolla kuin esikoistamme odottava vaimoni… Nainen katsoo silmiin ja kertoo, miten iloinen hän on siitä, että viides lapsi saa hyvät lähtökohdat elämälleen. Lapsi kun otetaan heti synnytyksen jälkeen sijaishuollon piiriin.

Paljon ajatuksia, paljon muistoja. Ne yhdistyvät mielessäni kummalliseksi vyyhdiksi.

Entä minä itse? Tunnistan etuoikeutetun asemani kohtaajana, kuuntelijana, luottamuksen väärtinä. Miksi juuri minusta tuli etuoikeutettu?

Kysymys nykäisee minut taas nykyhetkeen.

Jouko Karjalainen pohtii sota-ajan vaikutuksia isovanhempiemme ja vanhempiemme elämään. Kuulen jälleen kerran, kuinka me 1970- ja 80-luvulla syntyneet saatamme olla ensimmäinen sodan vaikutuksista vapaa sukupolvi.

Entä me, kymmenet tuhannet entiset rauhanturvaajat: altistammeko me lapsemme ja heidän lapsensa traumoillemme? Onko meillä paremmat lähtökohdat ja työkalut elämässämme kuin oli vanhemmillamme ja isovanhemmillamme? Uskon näin.

Kaikesta ei tarvitse selvitä yksin – se ei ole enää kovuuden mittari.

Olemme oppineet puhumaan, tiedostamaan ja tunnistamaan tunteitamme. Ei ole heikkoutta hakea apua. Kaikesta ei tarvitse selvitä yksin, ei ole pakko pärjätä – se ei ole enää kovuuden mittari.

PYYDÄN PUHEENVUORON kesken Karjalaisen esityksen. Valmistautumatta sanon, mitä suustani tulee. Siitä syntyy pitkähkö monologi.

Onko kaikki rosoisuus pahasta? Miksi rosoisuutta lähestytään useimmiten kielteisestä tulokulmasta? Eivätkö juuri ne ole tehneet meistä sen, mitä me nyt olemme? Eikö niistä selviäminen muokkaa meistä sen, millaisia olemme jatkossa?

Eikö yksi elämän perustehtävä ole hioa rosoisesta kivestä vähemmän särmikäs timantti? Rosot voivat olla elämää eteenpäin vievä voima. Mahdollisuus, johon pitää tarttua.

Lopetan puheeni, ja hämmästyn. Aplodien määrästä päätellen jäsentämätön ja sensuroimaton puheeni ilmeisesti osui johonkin.

ROSO ON KUIN haava iholla. Se kirpaisee, kun se syntyy. Mutta oikein parannettuna tilalle syntyy ensin suojaava rupi, jonka alta kasvaa kaunis, heleä uusi iho.

Rosot voivat olla elämää eteenpäin vievä voima.

Kaikkia haavoja ei aikakaan paranna, eikä niitä voi itse ehjäksi ommella. Joskus haava on niin syvällä ihmisen sisällä, että tarvitaan ammattilaisen apua. Sitä varten on olemassa esimerkiksi Puijolan Aggredi, jossa autamme katuväkivallan tekijöitä. Heitä, joille ei ole olemassa mitään muuta paikkaa mistä etsiä ja saada apua.

Haavasta jää aina arpi. Roso ihmiseen, roso ihmisyyteen, inhimillisyyteen… Uhriin ja tekijään. Molempien läheisiin.

Joskus roso alkaa elää omaa elämäänsä, saa vallan ja alkaa määritellä ihmistä. Saatu tai annettu, ylpeydellä tai häpeällä kannettu häpeäleima saattaa kulkea mukana kauan. Edes niin sanotut ammattilaiset, joiden tehtävä on ymmärtää ja auttaa rosoisen elämän kokenutta, eivät aina onnistu työssään. He voivat jopa pahentaa tilannetta, juurruttaa häpeäleimaa yhä syvemmälle ja murentaa näin kovia kokeneen uskoa auttajiinsa.

EPPU NORMAALIN solistin ja sanoittajan Martti Syrjän kirjoittama, suomalaisen musiikin satiiriksi tarkoitettu Murheellisten laulujen maa tarjoaa alkuperäisestä asiayhteydestään irrotettuna näköalan ihmisiin, joita kohtaamme Aggredissa.

Kuten etnologian dosentti ja antropologian lehtori Jukka Jouhki blogissaan Ylitodelllinen Murheellisten Laulujen Maa toteaa, Turmiolan Tommi, kirves ja hanki ovat pitäneet paikkansa Suomi-kuvassa.

Turmiolan Tommi, kirves ja hanki ovat pitäneet paikkansa Suomi-kuvassa.

Tämä tulee usein esille, kun juttelemme Aggredissa asiakkaittemme kanssa. Usein, liian usein, kertomuksissa toistuu sama kaava. Väkivaltainen isä tai äiti riehuu kotona humalapäissään ja satuttaa perheenjäseniään. Joidenkin kohdalla toimintamalli seuraa mukana, siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Lyödystä tulee lyöjä.

Onneksi joukosta löytyy aina joku, joka haluaa katkaista perinteen. Heillä on motivaatio pyrkiä muutokseen. On palkitsevaa olla osana muutostyötä, jossa potentiaalisesta puukkojunkkarin ja Turmiolan Tommin risteytyksestä kuoriutuu pienin askelin omilla jaloillaan seisova, itsensä ja menneisyytensä kanssa sinut oleva persoona.

Sanotaan, että vittuilu on välittämisen ylin olomuoto. Niinkin on sanottu, että väkivalta lopettaa vittuilun. Jos sanonnat nivoo yhteen, voidaanko todeta, että väkivalta lopettaa välittämisen?

Tätä jään pohtimaan. Laitan napit korviin ja alitajuisesti valitsen kappaleen soimaan.

Yön edesmenneellä laulajalla Olli Lindholmilla tuntuu olevan sanottavaa…

Monet laulut kertoo kuinka juodaan
Kuinka perhe ulos potkitaan
Monet laulut kertoo miten lyödään
Ja kuinka rikkaudet kokoon haalitaan
Ei ole mies eikä mikään joka ei lyö,
Joka tappelua ei aikaiseksi saa
Olet kova vasta kun on musta vyö
Kuka uskaltaa enää rakastaa?

Laulu rakkaudelle
Tosi koville hemmoille, tytöille
Jotka uskaltavat tunnustaa
Kuinka paljon merkitsee
Kun on joku jota rakastaa

Moni mies vääntää porun kaljatuoppiin
Kun kysyt miksi, työpaikan syy
Pomo painaa päälle eikä oikein kulje
Ei ole ketään kelle tämän kertoisin
Meistä kukaan ei ole niin vahva
Että yksin tämän polun taivaltaa
Kyllä jenkeissäkin vaihtuu valta
Kun joskus Nancy kuolla kupsahtaa

Laulu soi, ja pääkoppani sisäinen Sokrates herää jälleen. Pohdiskelu vie mennessään jonnekin.

Rosoisuus… mikä mahtava syy olla täydellisen epätäydellinen.

Uusi asiakas on tulossa. Huomaan hymyileväni. Tänään taidetaankin keskustella miesten kesken tunteista.

Kirjoittaja työskentelee Puijolan Aggredissa välivaltatyön asiantuntijana.