Rajabien perhe tuli Afganistanista Suomeen 2015. Odotus päättyi lopulta oleskelulupaan: nyt voi taas unelmoida. Vanhempien isoin haave on, että lapset saavat erilaisen elämän, kuin he itse sodan keskellä saivat. Kuvakertomuksemme kertaa perheen elämää Siilinjärvellä ja Tarinan vastaanottokeskuksessa, jossa he asuivat lähes neljä ja puoli vuotta.
Teksti ja kuvat: Katja Hedberg
Neljä vuotta ja seitsemän kuukautta odottamista sekä tunteiden vuoristorataa.
Toiveikkuutta, joka kuukausien kuluessa alkoi horjua. Joka vuosien myötä vaihtui epätoivoksi ja lopulta peloksi.
Kun joku koputtaa, uskallammeko avata?
Kuinka meille käy? Kun joku koputtaa, uskallammeko avata?
Tuhansien pakolaisten tapaan afganistanilaiset Yahya Rajabi ja Somayeh Rajabi tulivat poikiensa Ali Sinan ja Jassinin kanssa Suomeen hakemaan turvaa marraskuussa 2015. Ensin he päätyivät vastaanottokeskukseen Kuusamoon. Kuopus oli muutaman kuukauden ikäinen, Ali Sina kuusivuotias.
Setlementti Puijolan ylläpitämä Tarinan vastaanottokeskus Siilinjärvellä oli heidän kotinsa tammikuusta 2016 kesäkuun loppuun 2020.
Raskas odotus päättyi, kun perhe sai toukokuun lopussa oleskeluluvan Suomeen. Myönteinen päätös turvapaikkahakemukseen ilahdutti, mutta laukaisi myös kehossa ja mielessä pitkään jäytäneen jännityksen.
”Emme haluaisi enää katsoa taaksepäin. Melkein viisi vuotta elämästä on valunut hukkaan”, Yahya, 35, ja Somayeh, 31, Rajabi huokaavat.
Elämä vihdoin omissa käsissä
Kun Rajabit kävivät Maahanmuuttoviraston turvapaikkapuhuttelussa, kielteinen päätös tuli nopeasti, viidessä kuukaudessa. Perhe valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen, josta hakemus kaksi vuotta myöhemmin palautettiin uudelleenarvioitavaksi Migriin. Sieltä tuli jälleen kielteinen päätös. Uusi valitus oikeuteen, josta päätös nytkin palautettiin Migriin. Seurasi uusi turvapaikkahaastattelu, jonka jälkeen prosessi eteni vielä kerran hallinto-oikeuteen ennen myönteistä päätöstä.
On lopulta aika päättää itse omasta elämästään.
Kesäkuun lopussa Rajabit pakkasivat tavaransa Tarinassa ja muuttivat Etelä-Suomeen. On lopulta aika päättää itse omasta elämästään.
Yahya ja Somayeh Rajabi kertaavat turvapaikkaprosessiaan suomeksi. Yahyan kielitaito kohentui entisestään viime talvena, kun hän suoritti peruskoulun opinnot Pohjois-Savon opistossa Kuopiossa.
”Sain stipendin hyvin edenneistä opinnoista. Keskiarvoni oli lähes kahdeksan, matematiikasta sain ysin”, Yahya Rajabi kertoo tyytyväisenä.
Esikoinen Ali Sina puolestaan pärjäsi Siilinjärven Päivärinteen alakoulun neloskuokalla.
”Sain kaikista englannin kokeista kymppi plussan”, poika kertoo.
Kuopus Jasin pääsi kunnan päiväkotiin, jossa muiden lasten seura ja hyvä hoito tekivät hyvää. Perhe-elämä vastaanottokeskuksen ahtaissa tiloissa ei ole lapselle ihanteellinen kasvupaikka.
Pelko jäi Afganistaniin
Tarinan vastaanottokeskuksen henkilökunta näki vuosien kuluessa Rajabien perheessä saman muutoksen, jonka turvapaikkaprosessi aiheutti lähes joka asukkaassa. Pitkä odottaminen kysyy fyysisiä ja henkisiä voimia.
”Kun lapsi täällä lähtee kouluun, ei tarvitse pelätä, palaako hän hengissä kotiin.”
Perheen tultua Tarinaan Somayeh Rajabi opittiin pian tuntemaan hyvänä leipurina ja ruuanlaittajana. Hänen kakkujaan ja taatelipulliaan tarjottiin monessa tilaisuudessa Siilinjärvellä, ja hänet kutsuttiin kokkaamaan myös Kuopioon muutamiin yksityisjuhliin.
Yahya Rajabi työskenteli Afganistanissa vaatetehtaan ompelijana, ja hänenkin taidoilleen tuli käyttöä. Häneltä tilattiin roolivaatteita Koljonvirta teatterin Tuntematon sotilas -näytelmään Iisalmeen kesällä 2017.
Ali Sina pääsi FC Siilin junnujoukkueeseen ja pelasi viheriöllä hyvin.
Vanhemmat nauttivat siitä, että Suomessa sai elää vapaana pelosta.
”On uskomatonta, että kun Ali Sina täällä lähtee kouluun, meidän ei tarvitse pelätä, palaako hän iltapäivällä hengissä kotiin. Suomen turvallisuus ja rauhallinen ilmapiiri ovat parasta, mitä elämässä voi olla”, Yahya Rajabi sanoi Puijolan verkkosivuston haastattelussa kesällä 2017.
Raskas arki kysyy voimia
Turvapaikkaprosessin venyessä usko tulevasta alkoi horjua. Eikä arki vastaanottokeskuksessa aina sujunut.
”Asuminen ilman omaa suihkua, vessaa ja keittiötä – joskus se tuntui raskaalta.”
”Tuttavani sanoi, että teillähän on Tarinassa kaikki hyvin. On terveydenhoitajia ja saatte vastaanottorahaa. Se on totta, ja olemme kiitollisia Tarinan työntekijöille. Mutta asuminen monen kulttuurin keskellä yhdessä huoneessa ilman omaa suihkua, vessaa ja keittiötä – joskus se tuntui raskaalta”, Somayeh Rajabi tunnustaa.
Suomalaisten ystävien löytyminen ei sekään ollut helppoa.
”Sain voimaa perheestäni. Aina kun oli paha olo, ajattelin lasteni tulevaisuutta. Halusin, että heille jää Tarinastakin mahdollisimman hyviä muistoja.”
Ali Sina haluaakin muistaa Siilinjärveltä hyvät hetket.
”Minulla oli hyvä opettaja ja mukavat luokkakaverit. Kerran sain käydä yhden luokkakaverin kotonakin”, poika sanoo.
Vanhemmat painottavat, etteivät ole vihaisia pitkästä turvapaikkaprosessista.
”Viha ei auta. Toivotamme voimia kaikille, jotka yhä jäävät Tarinaan odottamaan omaa päätöstään.”
Taliban on yhä kotikaupungissa
Uutiset kotimaasta Afganistanista ovat huolettaneet koko ajan. Rajabit ovat kotoisin läntisestä Afganistanista Heratin kaupungista, joka pitkään on ollut jyrkkää islamilaislakia noudattavan taleban-sissiliikkeen hallitsema.
Viime vuoden heinäkuussa Taleban räjäytti tienvarsipommin lähellä Heratia: 34 kuollutta, joista suurin osa oli paikallisviranomaisten mukaan lapsia ja naisia.
”Muistan pakomatkan. Ja että merimatka oli hyvin pelottava.”
”Nyt Afganistanissa leviää korona. Virus lähti liikkeelle juuri Heratista”, Yahya Rajabi kertoo.
”Työpaikkoja on suljettu, eivätkä ihmiset saa palkkaa. Afganistanissa valtio ei auta ihmisiä. Tilanne on paha, varkauksia ja pahoinpitelyjä tehdään paljon. Kaiken ohessa talibanien valta näyttää vain lisääntyvän.”
Mutta jotain vanhemmat myös kaipaavat menneisyydestään.
”Heratissa on ystäviä, joita on välillä ikävä”, Yahya Rajabi sanoo.
Somayeh Rajabi muistelee toisinaan kaiholla kotinsa salaisia hetkiä, kun hän opetti tyttöjä ja naisia lukemaan.
”Se oli tietysti kiellettyä. Joskus mietin, missä nämä tytöt ja naiset nyt ovat, ja millaista heidän elämänsä on.”
Ali Sina ei muista Afganistanista mitään.
”Mutta muistan pakomatkan. Että pelkäsimme. Ja että merimatka oli hyvin pelottava.”
Tasa-arvo Suomessa hämmästyttää
Suomalainen yhteiskunta on yllättänyt Rajabit.
”On upeaa, että naiset saavat itse valita puolisonsa.”
”On upeaa, että naiset voivat Suomessa opiskella lukiossa ja yliopistossa ja ajaa autoa. Heidän ei ole pakko mennä naimisiin, varsinkaan alaikäisenä. He saavat itse valita puolisonsa. Tasa-arvo on hieno asia”, vanhemmat sanovat.
”Hienoa on sekin, että Suomessa kaikki lapset voivat käydä koulua, turvallisesti. Ja että eläkeläisillekin on paljon palveluja.”
Kaksi asiaa hämmästyttää: valtio auttaa kansalaisiaan monin tavoin. Poliisiin voi luottaa.
”Ja laki on kaikille sama.”
Vanhemmat haluavat kiittää jokaista suomalaista.
”Kaikki ovat olleet ystävällisiä ja auttavaisia. Emme kertaakaan ole kokeneet rasismia tai tunteneet, ettemme ole tervetulleita.”
”Erityisesti haluamme kiittää niitä suomalaisia, jotka halusivat tutustua ja ystävystyä kanssamme.”
Haaveena elämä ilman sotaa
Vanhemmat katsovat luottavaisina tulevaan. Nyt voi taas unelmoida. Yyahya Rajabi hakee Espoon ammattiopistoon autoasentajan linjalle.
”Kotimassa minulla oli auto, olisi taas mukavaa ajaa.”
”Kahdesti ajoin salaa mieheni autolla. Ei se kovin hyvin mennyt.”
Somayeh Rajabi ei Afganistanissa voinut tietenkään ajaa autoa.
”Kahdesti ajoin salaa mieheni autolla. Ei se kovin hyvin mennyt.”
Hänestä on ihanaa päästä laittamaan omaa kotia.
”Ihan ensin haluan elää rauhallista arkea. Enää ei tarvitse pelätä palautusta Afganistaniin. Seuraavaksi haluan parantaa kielitaitoani. Sitten olisi mukavaa opiskella hammashoitajaksi tai kampaajaksi. Olen haaveillut myös omasta pienestä kahvikaupasta”, hän haarukoi mahdollisuuksiaan.
Myös entiset taidot halutaan käyttöön. Somayeh arvelee innostuvansa uudestaan leipomisesta, Yahya ompelemisesta.
”Jos aika vain riittää, teen mielelläni ompelutyötä. Oma ompelimokin voisi olla mahdollinen.”
Ali Sina tietää, mitä työtä isona haluaa tehdä:
”Opiskelen lääkäriksi. Saisin auttaa ihmisiä.”
Äidin ja isän isoin unelma kohdistuu omiin poikiin. Vanhemmat toivovat lapsilleen erilaista elämää, kuin he itse saivat.
”Me vartuimme sodan keskellä. Aina piti pelätä. Toivottavasti poikamme saavat elää rauhallisen ja hyvän elämän.”
Lue aiempi Rajabien haastattelumme, jossa he kertovat elämästään Afganistanissa tästä linkistä.