Tukikeskus Mahkun työ näkyy usein juuri niissä hetkissä, joissa ihminen ei enää tiedä, mistä pitäisi aloittaa. Janin ja Hannan (nimet muutettu) kohdalla tuki tarkoitti keskusteluja, konkreettista kannattelua, läheisen huomioimista ja tavallisen arjen palasten kokoamista takaisin paikoilleen.
Kun Jani tuli ensimmäisen kerran Tukikeskus Mahkuun, hänen elämässään oli käynnissä oikeusprosessi, jota hän ei osannut jäsentää eikä oikein edes sanoittaa.
Tilanne oli monella tavalla raskas. Edessä oli käräjäoikeuden istunto, taustalla vaikeita tapahtumia ja mielessä jatkuva ahdistus. Jani oli hakenut apua muualtakin, mutta koki, ettei hänen tilanteeseensa oikein löytynyt paikkaa, jossa rikoksiin, häpeään, pelkoon ja tulevaisuuden epävarmuuteen liittyviä kysymyksiä olisi osattu käsitellä kokonaisuutena.
Mahkuun hän ohjautui sosiaalitoimen kautta.
Aluksi kyse oli siitä, että joku pysähtyi kuuntelemaan ja auttoi hahmottamaan, mitä elämässä oli tapahtumassa. Vähitellen Mahkun työntekijöistä tuli Janille ihmisiä, joiden kanssa hän pystyi puhumaan myös niistä asioista, joita ei ollut helppo sanoa ääneen.
– Tuntui, että puhuisi hyvän ystävän kanssa, mutta sellaisen ihmisen kanssa, jolla oli myös osaamista ja ymmärrystä tästä tilanteesta, Jani kuvaa.
Juuri siinä on Mahkun työn ydin. Kyse ei ole vain yksittäisestä tapaamisesta tai kriisin akuutista paikkaamisesta. Työ on pitkäjänteistä rinnalla kulkemista tilanteessa, jossa ihmisen oma toimintakyky voi hetkittäin horjua pahasti.
Oikeusprosessi oli pitkä odotus
Janin kohdalla tuki alkoi ennen käräjäoikeuden käsittelyä ja jatkui koko oikeusprosessin ajan. Tapaamisia oli tiiviisti, välillä viikoittain, välillä parin viikon välein. Kun oikeusprosessissa tapahtui jotain uutta tai jokin vaihe lähestyi, tapaamisten tarve kasvoi.
Mahkun ohjaaja Tanja Hynynen kuvaa aikaa pitkäksi ja kuormittavaksi odotukseksi.
– Käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuden käsittelyyn meni pitkä aika. Se oli asiakkaalle eräänlaista löysässä hirressä olemista. Koko ajan odotettiin, mitä seuraavaksi tapahtuu, Tanja kertoo.
Odotus vaikutti kaikkeen. Jani pyöritteli tapahtunutta mielessään jatkuvasti. Työkyky heikkeni, arki kaventui ja mieliala laski. Myös läheissuhteet joutuivat koetukselle. Osa läheisistä ei pystynyt olemaan mukana samalla tavalla kuin ennen, mikä lisäsi Janin kokemaa yksinäisyyttä ja häpeää.
Mahkun tapaamisissa ei käsitelty vain oikeusprosessia. Niissä puhuttiin myös perheestä, parisuhteesta, arjesta, jaksamisesta ja siitä, miten ihminen voi ylipäätään pysyä kiinni elämässä, kun tulevaisuus on epävarma.
– Tuki on hyvin konkreettisesti sitä, että ihminen saa sanoa ääneen ne asiat, jotka mielessä liikkuvat. Ne voivat olla pelkoja, häpeää, ahdistusta tai ajatuksia, joita on vaikea sanoa kenellekään muulle. Meidän tehtävämme on olla siinä mukana kauhistelematta, Tanja sanoo.
Kun tuomio tuli, tuki ei katkennut
Kun hovioikeuden ratkaisu lopulta tuli, se oli Janille ja hänen puolisolleen Hannalle kova paikka. Edessä oli ehdoton vankeusrangaistus.
Vaikka ratkaisu oli järkytys, siinä oli myös toinen puoli: pitkä odottaminen päättyi. Epävarmuus vaihtui siihen, että tulevaan oli alettava valmistautua.
Mahkussa tuki muuttui tilanteen mukana. Janin kanssa alettiin käydä läpi sitä, mitä vankeusaika voisi käytännössä tarkoittaa, millaisia pelkoja siihen liittyi ja miten siihen voisi henkisesti valmistautua. Samalla huomio kääntyi yhä enemmän myös Hannaan.
Jani oli huolissaan puolisostaan. Hän toivoi, että Hannalla olisi oma paikka, jossa hän voisi puhua ja saada tukea silloin, kun Jani olisi vankilassa.
Aluksi Hanna ei kokenut tarvitsevansa apua samalla tavalla. Ajatus on Mahkun työntekijöille tuttu. Läheinen voi ajatella olevansa vain sivussa, koska kriisin keskiössä näyttää olevan toinen ihminen.
Todellisuudessa rikosprosessi ja vankeus koskettavat koko lähipiiriä.
– Läheinen voi ajatella, ettei hänellä ole oikeutta tarvita tukea, koska toinen on se, jolle asia “varsinaisesti” tapahtuu. Mutta myös läheinen elää kriisiä. Siksi on tärkeää, että hänetkin nähdään, Tanja sanoo.
Läheinen ei jäänyt yksin
Kun Jani lähti suorittamaan rangaistustaan, Hannan tuen tarve tuli näkyväksi heti.
Ensimmäiset päivät olivat raskaita. Kotona oli yksi iso palanen poissa. Huoli, ikävä ja epävarmuus täyttivät arjen. Mahkun työntekijä oli Hannan tukena puhelimitse, viesteillä ja tapaamisissa. Alussa yhteydenpito oli tiivistä, koska tilanne oli niin kuormittava.
Merkittävää oli se, että joku oli tavoitettavissa ja ymmärsi tilanteen. Hän ei jäänyt yksin sen ajatuksen kanssa, että pitäisi vain pärjätä.
Tuen muotoja oli useita. Hanna kävi yksilötapaamisissa, osallistui ryhmätoimintaan ja sai mahdollisuuden tavata toisen samankaltaisessa elämäntilanteessa olevan nuoren naisen, jonka puoliso oli myös vankilassa. Vertaiskohtaaminen auttoi näkemään, että tilanteesta voi selvitä.
– Siinä tapahtui vähitellen selvä muutos. Alussa hätä oli suuri, mutta pikkuhiljaa Hanna alkoi saada kiinni arjesta ja huomata, ettei tähän tilanteeseen tarvitse hajota, Tanja kuvaa.
Mahkun näkökulmasta tämä on vaikuttavaa työtä juuri käytännön tasolla. Tavoitteena ei ole tehdä kriisistä helppoa, koska sitä se ei ole. Tavoitteena on, ettei ihminen jää kriisin kanssa yksin ja että hän löytää vähitellen takaisin oman toimintakykynsä äärelle.
Tavallinen arki voi olla kuntouttavaa
Kun Jani myöhemmin siirtyi avovankilaan, myös Mahkun ryhmätoiminta tuli osaksi hänen arkeaan. Jani ja Hanna pääsivät osallistumaan toimintaan yhdessä sovittujen käytäntöjen mukaisesti.
Tämä oli heille tärkeää. Kyse ei ollut ylimääräisestä perhetapaamisesta, vaan Mahkun ohjatusta toiminnasta, jossa oltiin mukana muiden kanssa. Silti sillä oli valtava merkitys parisuhteelle ja arjen kokemukselle.
Erityisesti ruokaryhmä jäi Janin mieleen. Siinä tehtiin ruokaa, syötiin yhdessä ja oltiin tavallisten asioiden äärellä.
Kriisin keskellä juuri tavallisuus voi olla ratkaisevaa. Kun elämä on pitkään pyörinyt oikeusprosessin, vankeuden, pelon ja selviytymisen ympärillä, yhdessä tekeminen palauttaa jotain sellaista, mikä on ollut kadoksissa.
Ruokaryhmä ei ollut vain ruokaryhmä. Se oli hetki, jossa Jani ja Hanna saivat tehdä jotakin yhdessä, olla ihmisten parissa ja kokea olevansa muutakin kuin kriisinsä.
– Siinä palautui arkeen sellaisia palasia, jotka olivat olleet pitkään poissa. Yhdessä tekeminen, yhteisö ja ihan tavallinen ruokailu voivat olla ihmiselle todella merkityksellisiä asioita, Tanja sanoo.
Tuki vähenee, kun omat jalat alkavat kantaa
Janin ja Hannan prosessi ei päättynyt yhteen onnistuneeseen tapaamiseen tai yhteen ratkaisevaan keskusteluun. Se eteni vaiheittain.
– Tässä näkyy oikeastaan hyvin onnistunut asiakasprosessi. Alussa tukea tarvitaan paljon. Vähitellen tarve vähenee, kun ihmiset pääsevät takaisin kiinni omaan elämäänsä. Meidän ei ole tarkoitus jäädä pysyvästi ihmisen elämän keskipisteeseen, vaan kulkea rinnalla niin kauan kuin sitä tarvitaan, Tanja sanoo.
Janin mukaan Mahkun merkitys oli siinä, että sieltä löytyi tukea tilanteeseen, johon hän ei ollut löytänyt apua muualta. Hän ei tarvinnut vain yleistä rohkaisua tai kehotusta jaksaa. Hän tarvitsi paikan, jossa ymmärrettiin rikosprosessin, häpeän, pelon, läheissuhteiden ja vankeuden vaikutuksia ihmisen elämään.
Mahkun työssä yhdistyivät ammatillinen osaaminen ja inhimillinen kohtaaminen. Asiakasta ei katsottu rikoksen, tuomion tai ongelman kautta. Samalla vastuuta ja todellisuutta ei ohitettu. Ihminen kohdattiin kokonaisena: tekojen, seurausten, pelkojen, läheisten ja tulevaisuuden kanssa.
Jani halusi kertoa kokemuksestaan siksi, että joku muu voisi löytää avun aiemmin kuin hän itse löysi.
– Minulla ei ollut aluksi tietoa siitä, mistä apua voisi saada. Siksi haluan, että muutkin tietävät, että tällaista tukea on olemassa. Vaikka olisi syyllisen roolissa, se matka ei ole helppo. Eikä se ole helppo läheisillekään, Jani sanoo.
Juuri tästä Mahkun työssä on kysymys. Se ei poista tapahtunutta eikä tee vaikeista asioista kevyitä. Mutta se voi estää ihmistä jäämästä yksin tilanteessa, jossa häpeä, pelko ja epätietoisuus muuten kaventaisivat koko elämän.
Mahku auttaa ihmistä pysymään kiinni arjessa silloin, kun arki on vaarassa hajota. Se tukee myös läheisiä, joiden hätä jää helposti näkymättömäksi.
Ja ennen kaikkea se rakentaa siltaa takaisin tavalliseen elämään askel kerrallaan, ihmisen koko tilanne huomioiden.