Hei ihanat perheet,
Tänään haluan kysyä teiltä jotain. Toivon, että tämä pysäyttäisi teidät hetkeksi, herättäisi ajatuksia ja ehkä saisi halaamaan omaa lasta vähän tiukemmin.
Mitä teille tulee mieleen sanoista maahanmuutto ja kotoutuminen? Ajatteletteko prosesseja, uusia alkuja, kielen oppimista, paperiasioita, epävarmuutta ja niitä monia haasteita, joita uuteen maahan muuttamiseen voi liittyä? Uskon, että ainakin jollain tavalla ajattelen kanssanne samaan suuntaan.
On hyvin tavallista, että näistä aiheista puhuttaessa ajatukset menevät ensimmäisenä aikuisiin. Ajattelemme vanhempia, vastuuta, työtä, opintoja ja kaikkia niitä käytännön muutoksia, joita muutto tuo mukanaan. Mutta entä lapset? Miltä kotoutuminen tuntuu heistä? Mitä maahanmuutto tarkoittaa heidän maailmassaan? Toivon, että jonain päivänä voisimme pysähtyä kysymään sitä yhdessä heiltä — ja todella kuuntelemaan vastausta.
Ehkä yksi syy siihen, miksi lapset eivät aina tule ensimmäisenä mieleen, on se, että ulospäin he saattavat näyttää sopeutuvan helpommin. He leikkivät, nauravat, käyvät koulua, saavat ystäviä ja alkavat vähitellen tulla osaksi ympärillään olevaa arkea. Saatamme ajatella, että lapset ovat “vain lapsia” ja että niin kauan kuin heidän päivissään on leikkiä, kavereita ja rutiineja, kaikki on todennäköisesti hyvin.
Mutta ajan myötä, kun olen saanut työskennellä lasten kanssa kouluissa läheltä, olen alkanut pohtia, kuinka vajavainen tämä kuva voi olla.
Lapsetkin kantavat maahanmuuttoa mukanaan. He kantavat sitä omalla tavallaan — kehossaan, hiljaisuudessaan, kysymyksissään, käytöksessään ja joskus myös niissä asioissa, joita he eivät sano ääneen. Heillä ei aina ole sanoja stressille, pelolle, epävarmuudelle tai surulle. He eivät välttämättä osaa selittää tunteitaan samalla tavalla kuin aikuiset. Siksi se, mitä he kantavat sisällään, voi jäädä pitkäksi aikaa näkymättömäksi.
Alussa monen lapsen huomio on aivan ymmärrettävästi siinä, että hän yrittää hahmottaa uutta koulun arkea: seurata opettajaa, oppia kieltä, löytää oman paikkansa, huomata kuka on ystävällinen ja ymmärtää, mitä häneltä odotetaan. Ulkopuolelta katsottuna tämä voi näyttää siltä, että sopeutuminen tapahtuu melko luontevasti. Ja monella tavalla tapahtuukin. Mutta myöhemmin, kun luottamus alkaa kasvaa ja suhde muuttuu läheisemmäksi, esiin alkaa joskus nousta jotain syvempää. Lapset alkavat kertoa enemmän. Ei välttämättä kerralla eikä suoraan, vaan vähitellen.
He saattavat kertoa menneisyydestään. He saattavat puhua nykyhetkestään. Mutta se, mikä on erityisesti jäänyt mieleeni, on tämä: moni ei puhu kovin paljon tulevaisuudesta. Ja juuri se hiljaisuus saa minut ajattelemaan.
Se saa minut pohtimaan, kuinka paljon huolta lapsi voi kantaa sisällään. Kuinka paljon sisäistä tilaa tarvitaan ennen kuin unelmointi tulee jälleen mahdolliseksi. Lapsuus mielletään usein elämänvaiheeksi, jossa saa unelmoida vapaasti, puhua tulevaisuudesta kevyesti ja kuvitella voivansa olla mitä tahansa. Mutta joidenkin lasten kohdalla elämä on vaatinut liikaa vakavuutta liian varhain.
Ja silti tämä ei tarkoita sitä, että lapsi lakkaisi olemasta lapsi.
Lapset nauravat yhä. He leikkivät yhä. He ovat edelleen uteliaita, luovia, hauskoja ja lämpimiä. He innostuvat pienistä asioista — lumesta, peleistä, ystävällisestä luokkakaverista, mukaan pääsemisestä, siitä tunteesta että osasi jotain uutta. Ehkä juuri tämä tekee heidän sisäisen maailmansa niin helposti väärin ymmärrettäväksi. Ilo voi olla läsnä, ja samalla myös stressi. Lapsi voi hymyillä ja kantaa silti jotain hyvin raskasta. Lapsi voi osallistua leikkiin ja samalla yrittää ymmärtää elämää, joka muuttui liian paljon ja liian nopeasti.
Siksi ajattelen, että meidän ei pitäisi katsoa vain sitä, käykö lapsi koulua, saako hän ystäviä tai oppiiko hän kieltä. Nämä asiat ovat tietenkin tärkeitä, ja ne ovat kauniita askelia eteenpäin. Mutta ne eivät aina kerro kaikkea siitä, miltä lapsesta tuntuu sisäisesti. Joskus olennaisin ei ole se, mikä näkyy heti, vaan se, mikä tulee näkyviin vasta sitten, kun luottamus on saanut tarpeeksi aikaa kasvaa.
Ja luottamus tarvitsee aikaa.
Lapselta vie aikaa ymmärtää, onko uusi aikuinen turvallinen. Vie aikaa tuntea, että kysymys on aito eikä vain kohteliaisuutta. Vie aikaa uskoa siihen, että vaikeankin asian voi sanoa ääneen ja tulla silti kohdatuksi rauhalla, kunnioituksella ja huolenpidolla. Joskus tuki alkaa juuri siitä — ei siitä, että pyydämme lasta selittämään kaiken, vaan siitä, että näytämme hänelle yhä uudelleen, ettei hänen tarvitse kantaa kaikkea yksin.
Ehkä tämäkin on osa kotoutumista, josta emme puhu tarpeeksi. Kotoutuminen ei ole vain sitä, että mennään luokkaan, opitaan rutiineja tai tullaan osaksi ryhmää. Se on myös sitä, että alkaa vähitellen tuntea olonsa tarpeeksi turvalliseksi uudessa paikassa. Niin turvalliseksi, ettei tarvitse olla jatkuvasti varuillaan. Niin turvalliseksi, että saa tehdä virheitä. Niin turvalliseksi, ettei tarvitse aina tietää. Niin turvalliseksi, että uskaltaa kysyä. Niin turvalliseksi, että voi pikkuhiljaa alkaa kuvitella tulevaisuutta uudelleen.
Ja ehkä juuri sitä meidän tulisi toivoa jokaiselle lapselle hiljaa mielessämme: ei ainoastaan sitä, että hän sopeutuu, vaan sitä, että hän kokee olonsa niin turvalliseksi, että hän voi taas unelmoida.
Lapsen ei pitäisi joutua kasvamaan tunnetasolla liian nopeasti vain siksi, että elämä on muuttunut vaikeammaksi. Lapsen ei pitäisi joutua kantamaan huolta tavalla, joka vie tilaa mielikuvitukselta, uteliaisuudelta ja toivolta. Hän ansaitsee tukea paitsi oppimiseensa myös sisäiseen maailmaansa. Hän ansaitsee aikuisia, jotka huomaavat kärsivällisesti, kuuntelevat kiirehtimättä ja ymmärtävät, että se, mikä näyttää ulospäin “hyvin pärjäämiseltä”, voi joskus olla jotain paljon herkemmin särkyvää.
Ehkä siis seuraavan kerran, kun puhumme maahanmuutosta ja kotoutumisesta, voimme pysähtyä hetkeksi ja laajentaa kuvaa. Voimme muistaa, etteivät lapset ole näiden prosessien vieressä. He ovat niiden keskellä myös itse. Omalla tavallaan, omalla kielellään ja usein paljon suuremmalla rohkeudella kuin me aikuiset aina ymmärrämmekään.
Kiitos, että pysähdyit pohtimaan tätä kanssamme.
Lämmin halaus jokaiselle lapselle ja aikuiselle tämän tekstin äärellä.
Yhdessä kasvaen eteenpäin!
Delia ja Jenni
Yhdessä kasvaen -hanke saa rahoituksen Euroopan unionin AMIF-rahastosta. AMIF on EU:n turvapaikka-, maahanmuutto-, ja kotouttamisrahasto. Hanke toteutetaan tiiviissä yhteistyössä Kuopion kaupungin kasvun ja oppimisen palvelualueen kanssa.
