Hei ihanat perheet!
Kun uusia perheitä saapuu Kuopioon ja arki alkaa vähitellen löytää rytminsä, myös koulua koskevat kysymykset alkavat muuttua.
Ensimmäisten viikkojen aikana kysymykset ovat usein hyvin käytännöllisiä. Mihin aikaan koulupäivä alkaa? Millaiset vaatteet lapselle pitäisi laittaa? Mitä ”säänmukainen” oikeastaan tarkoittaa? Miten kouluruokailu toimii ja mitä siitä olisi hyvä tietää?
Vähitellen nämä uudet ja aluksi vieraat asiat alkavat tulla tutuiksi.
Kun arjen perusasiat alkavat sujua, tilalle tulee uudenlaista uteliaisuutta. Viime viikkoina monet keskustelumme vanhempien kanssa ovat liittyneet Wilmaan, arviointiin ja ylipäätään siihen, miten suomalainen koulujärjestelmä toimii.
”Miten lastani arvioidaan valmistavalla luokalla? Saako hän todistuksen?”
”Jos lapseni käy englannin tunneilla esimerkiksi 7B-luokan kanssa, antaako englanninopettaja hänelle arvosanan? Missä arviointi näkyy?”
”Ja lasketaanko eri vuosina saadut arvosanat myöhemmin jotenkin yhteen päättötodistusta varten?”
Nämä ovat hyvin ymmärrettäviä kysymyksiä. Valmistavassa opetuksessa oppilaan arviointi toimii hieman eri tavalla kuin silloin, kun oppilas opiskelee kokonaan perusopetuksessa. Arviointi on jatkuvaa, ja siinä huomioidaan oppilaan oma opinto-ohjelma sekä hänen edistymisensä. Valmistavassa opetuksessa ei tavallisesti käytetä numeroarvosanoja. Sen sijaan opettajat seuraavat oppimista ja kehitystä koko lukuvuoden ajan.
Valmistavan opetuksen oppilas voi osallistua myös perusopetuksen ryhmien oppitunneille. Esimerkiksi oppilas voi opiskella englantia 7B-luokan mukana, vaikka hän kuuluisi edelleen valmistavaan opetukseen. Englanninopettaja seuraa ja arvioi hänen oppimistaan siinä missä muutkin opettajat. Pelkkä osallistuminen perusopetuksen ryhmään ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että oppilas saisi samanlaisen numeroarvosanan kuin kyseisen luokan muut oppilaat. Valmistavan opetuksen päättyessä oppilas saa todistuksen, jossa kuvataan, mitä hän on opiskellut ja miten hänen oppimisensa on edennyt. Kun oppilas myöhemmin siirtyy perusopetukseen, valmistavan opetuksen aikana opitut tiedot ja taidot voidaan ottaa huomioon.
Mutta oikeastaan arvosanat ja todistukset eivät olleet se syy, miksi halusin kirjoittaa tämän blogitekstin.
Halusin kirjoittaa ennen kaikkea palautteesta. Palaute on valtavan tärkeä osa koulua, mutta ehkä myös elämää yleensä.
Arviointi ei tapahdu vain silloin, kun koe palautetaan tai Wilmaan ilmestyy merkintä. Luokkahuoneessa palautetta annetaan jatkuvasti. Opettajat ohjaavat, kannustavat, kysyvät ja auttavat oppilaita huomaamaan sekä sen, mitä he jo osaavat, että sen, mitä he voivat vielä oppia. Ja joskus kaikkein merkityksellisin palaute tapahtuu hyvin pienissä hetkissä.
Kun oppilas antaa väärän vastauksen, ei aina tarvitse sanoa: ”Väärin!”. Sen sijaan voidaan sanoa: ”Mietipä vielä vähän.”. Tai voidaan esittää uusi kysymys, joka auttaa oppilasta löytämään tien kohti oikeaa vastausta. Ero voi tuntua pieneltä, mutta lapselle sillä voi olla suuri merkitys. Tämä korostuu erityisesti silloin, kun lapsi opettelee suomea.
Monelle valmistavan opetuksen oppilaalle suomen puhuminen tarkoittaa sellaisen kielen käyttämistä, jota hän on vasta hiljattain alkanut oppia. Lapsi saattaa tietää hyvin, mitä hän haluaa sanoa, mutta sanat eivät vielä löydy. Kielioppi voi olla keskeneräistä. Sana voi tulla väärässä muodossa. Joskus samaan lauseeseen sekoittuu suomea ja jotakin toista kieltä. Ja juuri tämä kuuluu kielen oppimiseen.
Jos odottaisimme, että osaamme puhua täydellisesti ennen kuin uskallamme puhua lainkaan, hyvin harva meistä oppisi koskaan uutta kieltä. Lapsi tarvitsee mahdollisuuksia kokeilla sanoja, rakentaa lauseita, tehdä virheitä, kuulla kieltä ympärillään ja yrittää uudelleen. Virhe suomen kielessä ei tarkoita sitä, että oppiminen olisi epäonnistunut. Hyvin usein se kertoo juuri siitä, että oppimista tapahtuu.
Palaute ei aina tarkoita sitä, että kerrotaan, kuinka hyvin joku suoriutui. Joskus palaute tarkoittaa sitä, että annetaan riittävästi kannustusta, aikaa ja tilaa huomata, että sanottavaa ja annettavaa on enemmän kuin aluksi ajatteli.
Oppiminen vaatii yrittämistä; ja lapsilla on erilaisia vahvuuksia. Yksi voi olla todella hyvä matematiikassa. Toiselle kielet ovat helpompia. On tietenkin hyvä kannustaa lapsia kehittämään taitojaan ja vahvistamaan niitä asioita, joista he ovat kiinnostuneita. Mutta taidot ovat jotakin, mitä meillä on ja mitä voimme kehittää. Ne eivät määrittele ihmisarvoamme.
Se, että joku on parempi matematiikassa, ei tee hänestä arvokkaampaa ihmistä kuin joku toinen. Koulun arvosana kertoo oppimisesta suhteessa tiettyihin tavoitteisiin. Se ei voi kertoa koko lapsen älykkyydestä, persoonasta, potentiaalista tai arvosta. On hienoa, jos nuori tietää jo 16-vuotiaana, mitä hän haluaisi tulevaisuudessa tehdä. Joillakin lapsilla ja nuorilla on hyvin selkeitä kiinnostuksen kohteita ja unelmia jo varhain, ja niitä kannattaa ehdottomasti tukea. Mutta myös se on täysin sallittua, ettei vielä tiedä. Suomessa oppiminen ja kouluttautuminen voivat jatkua läpi aikuisuuden. Ihmiset palaavat opintojen pariin, hankkivat uusia tutkintoja, kehittävät uusia taitoja ja vaihtavat joskus kokonaan alaa vielä myöhemmällä iällä. Uutta voi oppia 30-, 40- tai 50-vuotiaana ja vielä senkin jälkeen.
Kun lapsi saa toistuvasti kokemuksen siitä, että hän voi vastata joutumatta noloon tilanteeseen, tehdä virheitä menettämättä arvoaan, kysyä ilman pelkoa siitä, että häntä pidetään tyhmänä, ja saada ohjausta tuntematta itseään arvostelluksi, alkaa syntyä jotakin todella tärkeää: turvallinen oppimisympäristö. Paikka, jossa virhe kuuluu oppimiseen eikä ole häpeän aihe. Paikka, jossa lapsen vahvuudet voidaan nähdä ilman, että ketään toista tarvitsee pienentää.
Yhdessä kasvaen eteenpäin!
Delia ja Jenni
Yhdessä kasvaen -hanke saa rahoituksen Euroopan unionin AMIF-rahastosta. AMIF on EU:n turvapaikka-, maahanmuutto-, ja kotouttamisrahasto. Hanke toteutetaan tiiviissä yhteistyössä Kuopion kaupungin kasvun ja oppimisen palvelualueen kanssa.
